Ymmärrys asettuu syvemmälle
mikään ei palaa enää ennalleen
mut miten säilyttää edes nykyisyys?
Pelkään joka sanaa
joka lausetta
valmistaudun uutisiin joita en kestä
sitä aikaa kun yritän sisäistää kuulemani
ja ymmärtää päättääkö tää kaiken vai pystynkö vielä hengittämään
mun kehon valtaa jokin kokonaisvaltainen sanoittamaton tunne.
Joka lauseesta
joka sanasta
sama paniikki
tiiän etten voi ennakoida kaikkea
tiiän etten kestä enää enempää
ihan yhtä hyvin kuin et kaikki tää oli vain sitä elämää
joka oli tarkoitus oppia elämään jo joskus kymmenen vuotta sit.
En ihan oppinut
nyt asettelen mielikuvissa itseni raiteille
saako siihen käpertyä
riittääkö niska vasten raidetta
kuoleehan siihen
lupaatko?
Tätä jotakin on liikaa
pelkoa, turvattomuutta, epäselvyyttä
en voi ennustaa mitään
mut en voi myöskään luottaa mihinkään.
Viillot on vain vanhoissa kuvissa
niissä muutamissa laastareissa ranteilla
missä mun kyky satuttaa itteeni?
Kuolema suojaa
mut ei jos sitä ei tee
tiiän et jos tänään meen
mun ei tarvi kestää enempää niitä uutisia
joita en osaa käsitellä.