Ja asetellessani saksia haavan reunalle
kerätessäni mahdollisimman paljon ihoa leikkausterän alle
saadakseni paremmin sitä pois
mä mietin vain sen miehen hymyileviä kasvoja eteisessä
ja sitä etteikö se oikeasti hetkeäkään miettinyt millaisia seurauksia sen päätöksillä on?
Mä oon leikkinyt turvaa
ontuen mutta kuitenkin
kuunnellut vakuutteluja siitä ettei mikään ole nyt muuttumassa mihinkään
ja mä oon maannut monta päivää tän oloni kans huoneen lattialle
piirrellyt reittiä raiteille
mielessä ja paperilla
enkä välttämättä olis jaksanut enää enempää.
Totta kai mä ymmärrän ettei turva koskaan ole turvaa
se on näennäinen selitys maailmaa vastaan
joka kuitenkin lopulta aina voittaa
me ollaan marionetteja
oikeasti kyse on vain siitä kuka tottelee käskyjä ja kuka ei
niin ne valitaan
turvankokijat ja turvanhakijat
eikä täältä toiselta puolelta näillä taidon enää pois pääse.
Kättä polttelee sitomisen jälkeen
haluan hakata sitä seinää vasten
kipu ei sammukaan totutusti enkä tiedä mitä nyt kuuluu tehdä.
Tai tiedän hyvin että pitäisi jatkaa reidestä
ensin viilto ja sitten sakset
mut tän pahoinvoinnin kans en tiedä miten.
Pitäis siirtää fyysinen keho
sen tuntema kipu sivuun
jotta henkisestä sais ees jollain tavoin siedettävää
edes hetken ajaksi
mut ne mitä tää mieli vaatii on niin hirveitä juttuja
etten tiedä miten niitä vois enää edes turvankuviksi väittää.
Haluan pysyä viiltelyn kanssa turvassa
on yks joka ei lähde ja se on tää
mut miten tätä kroppaa opetetaan sietämään kaikki mitä mieli näiden vuosien jälkeen vaatii voidakseen edes hetken sietää itseään?