Ja niin mä kiristän itkuisen päivän päätteeksi ne kuukausia valmiina odottaneet nippusiteet kaulalleni
vain todetakseni kolmannenkymmenennen kerran etteihän musta tähän ole.
Yhtä heikosti mä konttaan kylppäriin
ja paniikin ja säikähdyksen seassa hamuan kynsisaksilla lisää happea
en edes saanut niitä oikeasti kireälle
vaikka kuvittelin ettei se olis ongelma.
Kuivattelen hetken veripisaraa kaulalta ennen kuin aloitan haavan viiltämisen
kipua ei tunnu silloin kun tahtoo näin paljon pois
se tuska mitä elämästä tuntee tekee kaikesta muusta toissijaista
ja viha epäonnistumisesta valmistelee koko haavan hetkessä.
Tästä taas vähän ymmärtäneenä hautaan suunnitelman hypotermiasta jäisessä vedessä
vitut mä tälläisellä itsekurilla siellä pysy tajuttomuuteen saakka.
Seuraavana aamuna en heti tiedosta mitä kaikkea olen sanonut
tai ajatellut
tai tehnyt
vähitellen ne hiipii tajuntaan
pakotan itteni suihkuun
näin paketoidaan käsi
jotta sitten ollaan valmiita uudelle haavalle
mutta koska nippusiteet ei riitä
mä lasken vasten kylppärin seinää sen toisen suunnitelman yksityiskohtia.
Että tästä raiteille ja sieltä sitten minne ikinä ne sen jauhelihan haluavat sijoittaa
enhän kuitenkaan ole olemassa
eli koko minuus on samantekevää.
Itkettää
mutta ymmärrän
kyselin muutamia lauseita osaston perään
vain ymmärtääkseni etteivät ne sielläkään tämän kummempiin ihmeisiin pysty
ihan turha tehdä tästä tämän vaikeampaa
mun elämä on ohi
ja valinta yksin mun kauanko mä tätä kidutusta haluan läpi kärsiä.
Suunnitelma pienestä raideliikenneonnettomuudesta
(ihminen jäi junan alle)
ei onnu erityisemmin mitään kohtaa
tietysti eniten niitä viimeisiä askeleita sieltä sivusta siihen et asetan niskani kiskoille vasten sieltä saapuvaa loppua.
Oon hyvin hyvin vihainen noin niin kuin kaikille ja kaikesta
en jaksa näitä valheita
enkä kuulla enää kertaakaan miten aina on toivoa
kun seuraavassa lauseessa ne kuitenkin sanoo jo etteivät enää tiedä mitä seuraavaks
lääkäri on aina lääkkeiden kannalla
silloinkin kun läpi on käyty viistoista
ja siihen päälle ECT ja esketamiini
ja tietysti kaikki nojaa sanansa vain lääkärin sanoihin
kukaan noista ei uskalla sanoa ääneen että toivoa ei ole
että tämä on tässä
vaikka kuitenkin ne tulee toteamaan sen sit ku oon kuollut
ei mua voitu koskaan auttaa
tää oli tällainen sirkusesitys
minä se vitun pelle jolle kaikki nauraa
miks oisin ansainnutkaan sen suurempaa osaa totuudesta?
Kun mä meen
mun ei tarvi huutaa enää ketään vastaan
kukaan ei voi enää syyttää mua siitä mitä oon
mitä en
miten ajattelen
mä pääsen pois tästä kaikesta
josta ei ollut tarkoituskaan tulla enää elämää.