Kuolema pysyttelee lähellä
se painaa hiljaa päänsä mun olkapäätä vasten
ja kuiskii niitä sanoja jotka vielä itkettää
mut vain siksi että oon niin pohjattoman uupunut.
Veljeni Leijonamieli kertoo mulle suuntaa
kuin en enää pelkäisikään
joskus kaikkien näiden itkujen jälkeen
mietin että ehkei edes mun tarvinnut jatkuvasti tuntea tällaista oloa
et vaikka paljon ansaitsinkin
ja et vaikken puoliakaan ymmärtäisi
niin ehkä silti
ehkä tätä pahaa oloa on nyt jo liikaa.
En voi pyytää ketään auttamaan
kun ei tähän auta enää mikään
ymmärrän et kyse on pelosta ja rohkeudesta
siitä et hyppäänkö vaikken uskaltaisikaan.
Aamuisin pakotan itseni ylös
joka ikinen aamu tietäen ettei mikään vie tätä oloa pois
jokainen päivä on yhtä kamala
yhtä toivoton, loputon ja pilkkopimeä
ei tässä oo enää mitään järkeä
ollut aikoihin
pelkoa mä oon paennut
yrittänyt sopia mielessäni toisia keinoja
että vielä tämän vuoks
tai tän
tietäen ettei mikään silti koskaan muutu.
Ei se oo niiden syy
enkä tiiä paljonko syytä on mulla
(sä tietysti syytät mua kuinka kaikki tää on pelkkä asenneongelma)
mut kuoleman läheisyyden tunnen
se pysyy mun luona
se lohduttaa kun maailmasta ei sellaisia sanoja enää löydy
jotka ei vaan pahentais entisestään tätä itkua
joka ei aio loppua.
Ehkä kaikella pelolla oli syynsä
eikä silti välttämättä se joka jatkaa kostamista kuoleman jälkeen.