Hetki sitten tuntui helpolta
kun sanottiin et nähdään muutaman päivän päästä
se tuntui toteamukselta
jonka otin vastaan sanoen okei
nyt murenen lattialle enkä osaa hengittää
saati ajatella että selviäisin tässä sillä tavoin muutamaa päivää.
Ja yhtä aikaa tiedostan
ettei mikään muukaan ole hyvä
että tämä on kuitenkin huonoista vaihtoehdoista paras
niin kamala kuin onkin.
Ja tiedänhän tietenkin
että aikuisilla on aikuisten vastuut
ja pimeäkin on vain pimeää
eikä mitenkään voi loputtomiin pahentua
vaikka nyt siltä tuntuukin.
Silti kootessani itseäni lattialta ylös
en ole varma osaanko olla tässä
vaikka tiedän kymmenittäin totuuksia
mussa liikaa ristiriitoja
aivan liikaa pelkoa
eikä mitään mihin turvata
kun on liian pimeää
ei pysty ottamaan kiinni mistään
voi lohduttaa ja heijata ja yrittää hengittää
mutta siltikin tuntee vain toivottomuuden kaikessa ympärillään.