Ajatukset, ymmärrykset ja totuudet musertaa mut
en kyllä oo enää edes taistellut vastaan
mut ois näitä liikaa vaikka yrittäisinkin
itku avaa ajatuksen jossa voin kuvitella itseni sinne jonnekin
alkuuni
ja hajoan kun ymmärrän
miten toisin tämä voisi ehkä nyt olla
jos se joka ei silloin vielä voinut mitenkään olla näin paha ja kamalan väärin
hirveä ja arvoton
jos se olisikin nostettu sellaiseen syliin
jossa siitä ois jaksettu välittää.
Menneet on menneitä
ymmärrän ihan tarkasti ja selvästi
ja senkin että mistä tahansa pääsee yli
jos oikeasti tahtoo
ja silti mietin
mitä jos mua ois silloin pidellyt joku sellainen
joka mut ois siihen tahtonut
tahtonut muistakin syistä
kuin todistellakseen ympäristölleen omaa erinomaisuuttaan
tai korjatakseen sitä jotakin sisältään
jota yksikään elävä tai eloton ei voisi täällä korjata
en syytä
mutta en myöskään väitä tätä kohtaa ymmärtäväni
miksi
tai miksi sitten katuessaan kertoo yhä kaikkien vuosien jälkeenkin
että katuu
että tekisi toisin jos voisi
mitä minä sillä tiedolla teen
että sinä et minua tällaisena tahtonut
(ja olisitko tahtonut vaikka olisin osannut olla kaikkea muuta kuin tätä?)
mihin minä tässä sinun sanoistasi ja sanomatta jättämisistä enää muutun?
Tämä minä olen
tämä hirveä, arvoton, luuseri
sisälläni kannan syvää pahuutta
tämä minä tässä olen
enkä jaksa enää leikkiä että kyllä tämä tästä
voin hymyillä ja voin nauraa
koska osaan kyllä esittää
voin ymmärtää enemmän ja lakata lopulta ymmärtämästä
muuksi en kuitenkaan muutu ikinä.
Tiedän että viallisuus on mussa syvemmällä
kuin mitä yhdelläkään sanalla koskaan voisin kertoa
puhuminen on upotettua harhaa
sanojen etsimiseen ja toisten ymmärryksen kuulemiseen on helpottavaa vajota näinä yhä synkkenevinä aikoina
mutta silti sen tietää sisällään
ei sellaista keskustelua ole mahdollista käydä
jonka avulla minä itseni tästä toiseksi, kelpaavaksi ihmiseksi muuttaisin.
Voin toivoa tarinoissani mahdollisuutta jossa saisin palata alkuun ja nostaa sen pienen ja viattoman toiseen syliin
voi kuinka paljon voin sitä vain toivoa
voin toivoa että pääsisin taaksepäin tästä edes kymmenen vuotta
ja käskeä sitä viisitoistavuotiasta vasta särkyvää
huutamaan selkeämmin
huutamaan niin lujaa että jonkun on kuultava
voin vain toivoa
mutta eivät nämä mitkään tätä hetkeä muuta
minuutta toiseksi väritä.
Ja tässä hetkessä en osaa toivoa mitään
valmistan itseäni tapahtumaketjuun
ennustaa en osaa
mut tunnen ajan kerronnan
nopeammin se ei juuri enää kulu
mutta pimeys pysyy hievahtamatta joka hetkessä
ja pimeässä on enemmän voimaa kuin missään
rajat asetetaan osaltaan ulkopuolelta
tiedän pelon sävyttävän niitä kohtia joista en osaa riittävän selkeää tarinaa mieleeni luoda
suurinosa tän ajan kulumisesta ja loppuun ehtimisestä on kuitenkin pelkkänä tietona ja tunteena mun itteni sisällä
se on sitä samaa hirvittävän outoa ja varmaa tietoa
kuin kaikkina noina aiempinakin aikoina
enhän vieläkään tiedä loppumisesta mitään
oppeja on yhä oppimatta
mutta täältä mä tiiän
mä tiiän satoja perusteluja
kuinka on väärin on et oon edelleen tässä
ja näiden perustelujen vuoksi
mä tunnen miten aika kertoo loppumisestaan
sitä pitää vain uskaltaa kuunnella eikä pyrkiä pakenemaan
haluan uskoa että siinä ovat ne vastaukset
joita täältä ei ole mahdollista löytää
haluan uskoa sitä enemmän omaa totuuttani
mitä lujemmin muut väittävät ettei tässä ole järkeä
että tämä on naurettavaa, lapsellista ja typerää
haluan joka tapauksessa
sillä tämä pelko muuttuu lopulta väistämättä turvaksi
eikä sen puolesta tarvitse silloin jaksaa enää edes taistella.