vai olla ymmärtämättä
näiden kyynelten alla kumpikin tuntuu ihan yhtä pahalta.
Pysyttelen etäällä
puhun ja sitten oon päiviä hiljaa
käperryn sivuun
toivon elämää mutta ymmärrän asiat jo
ja tietysti se on vain mun valintaa
paljonko kipua vielä jaksan vastaanottaa.
En erityisemmin enää yhtään
saisinpa huutaa
en saa
siksi leikkaan ihoani
ei sekään tätä ymmärrystä pois ota
mutta uppoanpahan hetkeksi johonkin kokonaiseen.
Painajaisunissa käy vihaisia tuttuja
aluksi ne ei vaikuta siltä
ja siks mä aina luulen et kaikki on kuten ennenkin
enkä tajua varoa
herään säpsähtäen
paikallistan aikaa ja vuotta
etsin jotakin mistä pidellä kii
ymmärryksen vallatessa mielen
putoan painajaiseni läpi tänne toiseen
syvempään ja todenmukaisempaan unikuvaan
jossa pitää vetää rajoja joka puolelle
ettei näiden öiden elokuvatkin muutu todeksi
sulaudu tähän epämääräiseen kaaokseen.
En jaksa uskoa että mikään muuttuu enää hyväksi
ehjäksi ja kokonaiseksi
en toivo selkeämpää pahaa oloa
ja koska vaihtoehtoja on surkean vähän
valitsen näistä sen mikä sisältää kipua vähiten
siirrän itseäni kauemmas kaikesta
toivosta, toisten sanoista
en lupaile itselleni että kohta helpottaa
ei se ole ollut tässä elämässä ikinä tarkoitus.
Silittelen käsivarsia talvitakin päältä kun ilma taas lauhtuu ja ahdistus kerää voimiaan hyökkäykseen
jonka voimaa en tahtoisi sisäistää
kotona halaan loputtomia tunteja pehmoleluja
siirtelen ajatuksiani lastenohjelmiin
niissä hetkissä joissa osaan keskittyä edes muutaman minuutin
lohdutan, heijaan, turvaan
vaikka ihan hyvin tiedän etten voi edes itse itseäni tältä suojella
se on mussa
kaikista pahin
mutta koska nyt on aivan pakko leikkiä että pärjään ja selviän
en saa sanoa poispääsyajatuksiani enää ääneen
tai sitten sattuu taas enemmän
niin mä vaan jatkan tätä
tää ei lopu
tää ei helpotu
mut mun täytyy kestää.