Vihassa on vieraampi sävy
painan otsan pesukoneen viileälle pinnalle
alku takkuaa
menee hermot mä vihaan voitko saatana
jatkan
jatkan
luovutan kun näyttää mukahyvältä
nousen ylös totean että ei
ei riitä mitenkään päin
pitää jatkaa
annan itselleni viis minuuttia
en oo koskaan yrittänyt jatkaa luovuttamisen jälkeen
aina ennen oon sitonut haavan kun se ei oo hyvällä onnistunut
nyt ohitan lässytykset, lupaukset, silitykset ja lohdutukset
uppoan vihaani kaksin kerroin
onko tää aina ollut hulluimmissa hetkissä näin
no tällaista
pesukoneen runko on niin viileä
mun hengitys sekoilee
vihaa on loputtomasti
hetken mietin et pyörrynkö
en veren vuoks vaan kivun
et onko tässä keholla kuitenkin joku raja
joku jota ei voi ylittää
pistääkö se saatana kuitenkin liikaa vastaan
ei hätää en mä pyörry
tasaan hengitystä kun kroppa tärisee
pakotan kädet jatkamaan
en anna ajatuksille valtaa
en mieti miten kävelen kun reidestä puuttuu pala
en mieti niitä muitakaan
oon irti ja totta ja kaikkea yhtäaikaa
nauran mun vihalle
nauran kaikkien niiden äänellä kylppärin laatoituksella
niiden äänellä jotka mua edelleen vihaa
ovat aina vihanneet, halveksineet
ne kaikki sanat mä kerään mukaani
ja jatkan leikkaamista kunnes voin viimein todeta
tämä on nyt hyvä
ja sitten ymmärrän että täytyy toimia nopeasti
sitoa ja siivota
en voi jäädä ihmettelemään tunteen katoamista
enkä voimaa jolla vihani onnistuin ylittämään
nyt täytyy toimia
tai nää jää tähän kun kaikki se palaa taas takaisin.
Kaiken jälkeen istun taas sohvalla
eikä mua itketä
ei viiltely oo mua hylännyt
pitää vaan oppia suhtautumaan itseensä vähän eri tavalla
ymmärtää että itse itseäänkin voi rangaista
senkin jälkeen kun tuntuu että ei pysty
ei tälle oo rajoja
ei ellei niitä itse itselleen peloillaan asettele
ja koska tälle ei oo rajoja
mulla ei oo hätää
vaikka mitä kävis
ei kuitenkaan koskaan käy mitään
jossa mä en enää ois tätä
haavaa ja arpee
nää ei lähde ikinä ja se on hyvä
se on sitä parempi mitä pahemmaks kaikki muu käy.