Muistan miten neljä vuotta sitten näinä samoina aikoina
tässä samassa kaupungissa
etsin viiltelylle uusia rajoja
mutta toisista syistä kuin nyt.
Silloin opettelin uppoamaan turvankaipuusta kipuni läpi
kuinka paljon ihminen voikaan kaivata toista ihmistä
kuinka paljon voi toivoa halausta?
Silloin opettelin viillon ajaksi palamaan turvaan
rakensin loputtomia ajatuspolkuja mielessäni
kun kipu väistämättä vei mukanaan tiedon yksinäisyydestä.
Nyt ne lässytykset on suurimmilta osin ohi sekä ympäriltä et mun mielestä
näinä iltoina kerään kylppärinlattialle seurakseni loputtoman määrän vuosien aikana kuultuja syytöksiä
kaiken mahdollisen häpeän
itsevihan, muiden vihat ja pettymykset
otan mukaani kaiken
ja rankaisen.
Tänään ohi on usko siihen
et mikään enää auttaa
mussa ei oo sellasta rohkeutta luottaa yhtään mihinkään
sen enempää omaan olemassaolooni
kuin muiden sanoihin
ja turvan (sekä toivon) toivomiseen väistämättä tarvitaan se oma ajatus paremmasta
se hitunen sitä jotakin
et maailma ottaa kii ku jalat pettää alta
tässä hetkessä mun mieli ymmärtää aivan liian selvästi et tää maa murtuu mun askeleen alta vain koska mä oon mä
eikä sitä voi estää
ei millään.
Enää en pohdi paljonko ihminen voi halausta toivoa
nyt pohdin vain
kuinka syvästi ihminen voi itseään vihata?
Enkä mä sano vieläkään
etteikö mua ois monissa hetkissä pyritty auttamaan
etteikö pyrittäis edelleen
(ihan liikaa siihen nähden mitä silloin tai varsinkaan enää ansaitsen)
tietenkin on monesti helpompi osoitella muita ja itkee et sinä sanoit noin ja sä noin
mut kaikesta huolimatta tiiän ihan hyvin nää totuudet sisälläni.
Peilistä mua kattoo vastaan se sama hirviö
joka täällä tuhoa jokaisen ihmissuhteensa
ainahan nii neuvotaan
kato peiliin
sukella sisimpäs virheisiin
joo voin mä kattoo
itsekkyydessäni tietysti loputtomasti
mut yhtään vastausta ei tuollakaan hirviöllä ole
et miten tästä eteenpäin
se tietää ja se näkee sen itestään
jos se aikois elää
sen pitäis muuttua
kääntyä kokonaan toiseks
mut ei se tiiä miten se sen tekis
ei vaikka se on puhunut nää samat kymmenille ja taas kymmenille ammattilaisille
se on saanut neuvoja
niin paljon neuvoja
oppimatta mitään.
Siksi hajoilen tänne
sotkeudun laastarihelvetteihin
kun haavat sekoaa ilman selitystä ja vuotaa verta ja kudosnestettä aivan liian pitkään
joskus tekis mieli pyytää anteeks keholta
ku ei tää mitä mä sille teen
oo yksin sen vika vaan mun mielen, kaiken pahuuteni
mut ku en voi mennä mun mieltä sisälleni konkreettisesti pilkkomaan
nii mun täytyy tehä tää kehon kautta
vaikka en opikaan täällä oikein elämään
en ikinä
nii saan mä sentään lupailla itelleni
et tällä keinoin sovitan jotakin osaa kaikesta pahuudesta
vaikka sekin on valheellista
nii hidastaa nää haavat sentään sitä
millä tavoin tuossa maailmassa ylipäätään kuljen
ja onhan tässä kaikessa kuitenkin niitä riskejä
ja tieto siitä et kerran voi sattua
miten tahansa
joko sillä terällä tai sit muuten vaan jälkikäteen
sepsis tai lihansyöjäbakteeri
mitä tahansa sellaista
jolla tällaista mittaamatonta typeryyttä, lapsellisuutta ja itsekkyyttä pystytään kohtalotasolta parhaiten hallitsemaan.