Täällä itku on pelkkää pelkoa
oon taas puhunut liikaa
en opi ikinä
oon liian paljon olemassa
uppoan keskusteluun aivan liian varomattomasti
vaikka miten tiedän et pitää osata pysyä rajojen sisällä
tai sattuu lisää
en opi tätä yhtälöä
enkä tiiä enää millä keinoin yrittäisin tän tiedon sisälleni asettaa
niin että se myös pysyis siellä
kun seuraavan kerran jollekin jotakin sanon.
Siirrän joulun pois
en ajattele sitä
koska ajatellessani sitä
putoan ja en pidä siitä tunteesta
mieluummin unohdan joulun kuin itseni
kai
koska toisaalta itseni unohtaessani syytöksetkään eivät voi olla tässä yhtä läsnä.
Missään ei oo hyvä
mun mielessä ei ole ainoatakaan turvallista ajatusta
kaikki kääntyy lopulta mua vastaan
vaikka kuinka yritän itselleni todistaa
ettei tuo ihminen tuon sanoessaan tarkoittanut pahaa
ja ettei noista sanoista ole tässä hetkessä seuraamassa mitään kamalaa
mä onnistun kuitenkin aina seuraavissa ajatuksissa rakentamaan taas jonkun hirveän pelottavan tarinan siitä mitä sit käy
kun tässäkin käy pahin
ja totta kai kaikessa käy aina se pahin
koska mä oon pahin
ja jollain tää kaikki on tasapainotettava.
En
pysty.
En pysty hengittämään tämän kaiken pelon alla.