Joskus mietin
miksei putoaminen vois olla valinta
et miks täytyy aina
miks vaikka asiat ois kuinka hyvin ympärillä
miks tähän mieleen tai tän mielen on näin pudottava?
Et eikö jo viikkojen pelkäämisen kääntyessä helpotukseks
vois saada vuorokautta pidemmänkin hengähdystauon sisimmältään
oisko se nyt niin suuri vääryys maailmankaikkeutta kohtaan?
Tajuun mä et nää valittiin jo aiemmin
et tää on mun sisällä eikä ikinä mene oikeasti pois
mä vaan oisin niin toivonu
edes päivän pidempään helpompaa oloa.
Mut sit ku sä lähet näitä näin vaatimaan
nii kannat sit kans vastuus
ne ei sieltä kattele hyvällä
ne joita ei perustelutkaan kiinnosta
tiiän mä
ja silti itkettää.
Ei itketä pahalla
elämä itkettää ku se ei voi olla yhtään mitään muuta kuin pimeää
tai et se on just sen yhden hetken melkein kuin jotain tavallista
vaikka senkin hetken läpieläessään tietää
tää loppuu taas ja kun tää loppuu niin sattuu.
Oon väsyny selittämään
ku ei tätä voi kukaan käsittää
en ymmärrä eikö ne ikinä kattele maailmaa ajatellen
et valinnat tehtiin jo ennen vaihtoehtojen esittämistä
ja et miten ne kestää olla tietämättä
ja jos ne tietääkin nii miten ne selviytyy ku tieto kaikkeudesta murskaa kerta toisensa jälkeen uudestaan?