En tahdo päästää irti
mutta en jaksa pitää kiinni.
Elämä on aamusta saakka sama
en tahdo, en jaksa ja sitten jo kuolema
kehä kiertää uneen saakka pään sisällä
viilto tuosta, helpottaisiko se
tuskin ja kuka senkin haavan jaksaa hoitaa
upottelen itseäni puolihuomaamatta muuhun
asioihin jotka ei todellakaan mulle kuulu
etsin perusteluita joita en itse edes tarvitse
taistelen kaiken puolesta
vaikkei mua oikeasti kiinnosta
mut kuinka paljon helpompaa se on
kuin miettiä loputtomalla toistolla viimeistä valokeilaa ja tätä typerää kroppaa murskaantumassa siihen
omaan kuolemaansa.
Haluun mä olla tässä
kai
satunnaisesti joskus joitain hetkiä
mä haluan olla tässä jos joku vielä muuttuisikin
tiiän kyllä ettei
et nyt on näin ja kohta tätä huonommin
et mun elämä menee sitä polkua
suorilta pimeään
voin mä uskotella valheista totuutta
et tähän muka vaikuttais se paljonko itse yrittää
uskooko hyvään vai ei
mut tiiän mä sisälläni
suuremmilla voimilla nää tiet on valittu
käännetty meidät kulkemaan sinnekin jonne ei uskalleta ennakolta ees vilkaista.
Yhtälailla mä pelkään kuolemaa
kuin mä pelkään elämää
en pääse paremmin piiloon
halaan vilttiä ja painaudun sohvan selkänojaa vasten
selittelen turvaa sisälleni siitä etten oo yksin
vaikka törmään kyllä ymmärrykseen
ettei kukaan oikeasti voi tän kans auttaa
mua tältä suojella.
Ja vaikka voisikin
mitä hyötyä siitä ois
kun nää on valittu jo siellä kauempana
ja ne eivät tasan kuuntele yhtä ainoaa perustelua
liekö ovat koskaan olleetkaan muodossa jotka palautteita vastaan olisivat ottaneet
mutta tän voin ymmärtää vain yksin
muut eivät uskalla antaa mahdollisuutta sille
ettei millekään täällä voidakaan mitään.