Vaikeaa nähdä mitä järkeä on enää yrittää taistella omaa mieltänsä vastaan
kaikki nää on päätetty jo muualla, paljon mua aiemmin
miks turhaan yrittää huutaa yhtäkään ajatusta hiljaiseks ku häviää kuitenkin?
Väsymys on tummaa mukanaan upottavaa vettä
ja mä meen siinä virrassa
en nää kuin toinen toistaan pimeämpiä pyörteitä
vajotessani edelleen.
Mitään ei voida pysäyttää ulkopuolelta
ja mun voimat loppu sillo joskus
kuukausia sit.
Joo oon mä täs
ja kaiken tän teidän mieliks suoritan
tahtomatta ite mitään
tietämättä edes mitä haluaisin tahtoa
jos sen verran jaksaisin
et jotakin voisin ajatella tahtovani.
Ota tää pois
tästä ihan kaikki
menneet ja tulevat
minut ja muut
ihan kaikki
vie vaan mukanas
en mä tarvi enää tätä
ja kun kevät ei tullutkaan enkä osaa kävellä ikinä itkemättä
nii emmä tarvii tästä elämästä mitään
mä en tarvi mua
mä en tarvi surullista tulevaa
en tän hetken turvakuvitelmaa
ku kaikki on kuitenkin tätä samaa
alusta loppuun
ja väsymystä
johon ei auta uni
ei valvominen
ei ne itkuiset lenkit
joita kävellessäni päädyn epämääräisinä hetkinä nojamaan puita vasten
yritän muistaa hengitysrytmin
vaikka tunne on vahvempi
kannatelkaa mua
vittu kuulkaa joku nyt jo
en pysty tähän enää
ja ei, ei se oo tarkoitus
ja millä sä tän veisit
mä muutun pahemmaks
ajatus tummenee
on tosi syviä iltoja
nukutustarinoina puukoniskut
ja toisina muistovärssyistä valmis elämä
valmiina kuolemaan mä nukutan itteni yhden yön yli
lupaan aina uudestaan et kyl mä vielä
kyl mä pääsen pois
ja katon mielessä loputtomalla kelalla kehoani murskautumassa raiteille
ja niitä muita ku ne kerää tän kaiken typeryyden valmiina jauhelihana ruumispussiin.
Mul on täällä vain viha jota ei kykene käsittämään
ja elämä jota ei pysty hallitsemaan
ja pahin on silti vasta edessä.