Ajatus toisenlaisesta lapsuudesta sattuu jo niin
että annan itkuni enää alkaa siitä
sitten käännän kaiken tämän kivun pakolla kylmäksi kuolemiseen
toivottoman tulevaisuuden käsitykseen
en pysty enää ottamaan vastaan kokonaisia ajatuksia siitä
miten eri tavalla kaikki vois olla nyt
jos ois vaan ollut silloin joku joka ois jaksanut välittää
pidellä kii
olla turvana, suojata
miten tahansa vain kannatella
peitellä sivuun siltä valtavalta pelolta
jos vain olis ollut joku
tai ehkä kuitenkin kokonaan toisia ne
jotka tämän sisäisen turvattomuuden silloisesta sisääni asettamisesta olivat vastuussa
jos siinä oiskin ollut vain sellaisia
jotka eivät ois halunneet niin kovin särkeä ja satuttaa
kertoa ettei musta ikinä mitään ja sitä miten hirveä kokonaisuudessaan oon.
Tiedän että nyt syy tästä olosta on yksin mun
ja ihan hyvin senkin et ihmiset selviää paljon pahemmistakin
mut niistä ollaan aina hiljaa
jotka eivät kestäkään taakkansa alla.
Se ois jo helpottavaa
mulle ois helpottavaa jos lakattais asettamasta hirvittävän suuria (muille normaaleja) tavoitteita
kun itse jo tiedän
vaikka miten kaiken tämän suoritan
mun tunne enkä minä tuu ikinä muuttumaan
ois helpompaa et vois keskittyä ennemmin sietämään tätä mitä kaikki nää vuodet ovat olleet täynnä
ja kaikki elämä tulee jatkossakin mulle olemaan
kuin pyrkiä eroon kuvitellen että siinä joskus onnistuisi
että se sellainen normaali ois mun kohdalla edes mahdollista.
Mutta kun sä oot niin nuori vielä
vitut ne tiiä mistään mitään
eikä se ikäkään oikeasti ole tae mistään
kaikki voi olla nyt aivan yhtä päin helvettiä kuin on neljänkymmenen vuoden päästäkin
ette tiiä
ei kukaan
joo enhän mäkään
mut sen mä tiiän et tätä väsymystä on liikaa
enkä jaksa enää yhtäkään valhetta elämästä
tai tästä selviytymisestä
sekin hajottaa vaan lisää
kiljua tuuleen ilman että kukaan uskaltaa myöntää vastatessaan et saatan olla oikeassakin.
Sit ne hokee aina sitä etten mä oo kokonaan luovuttanu
koska oon hengissä ja suoritan
ihmettelen aina uudestaan kuka mun ajatuksiin pääsee niin käsiks
mistä ne oikeasti tietää mitä mä oon ja mitä en
miten nää tunnen ja elämäni ajattelen
voihan ne väittää etten oo luovuttanu
jos niiden on helpompi sietää sellaista totuutta
mut meneekö se aina niinkään et vasta itsemurhassa onnistuessaan voidaan sanoa et ihminen on oikeasti luovuttanut?
Onko todella niin että elossaolon vuoksi ei voida myöntyä tietoon joka on totuus kaikkien silmien alla
oikeastikko?
Ja miten määritellään toivosta luopuminen, elämässä luovuttaminen? Paljonko tässä määrityksessä uskalletaan antaa hintaa pelolle?
Onko kauempana pakoilevien yksinkertaisempaa vain vältellä tietoa pelon voimasta silloinkin kun se on jo ainoa keino joka määrittää toimintakyvyn, pitkään senkin jälkeen kun jo ymmärtää: mikään ei ikinä tule muuttumaan.