Sisällä on jokin hurjan huonosti
tiedän sen kun katson laskevan auringon valossa keinuvaa maata
minun sisälläni on jotakin rikki
ei ehkä sillä tavoin konkreettisesti
kosketettavissa olevalla tavalla
vaan tunnetasolla
kipeämmässä kerroksessa on särö
ollut varmasti ikuisuuden
mutta on yhä edelleen.
Tuijotan kuolemaa silmästä silmään
tiedän että pelkään taas kun tästä liikahdan
pelko vyöryy päälle jos vaihdan edes asentoa
nostan käden pehmolelun turkilta, siirrän viltin pois suojaamasta
mutta niin kauan kuin en liiku
niin kauan kuin katson ympäröivää ymmärtäen irtipäästämisen mukana saapuvan helpotuksen
niin kauan tässä minä en pelkää kuolemaa
haluan sitä
haluan tästä kaikesta pois.
Täältä jossa mikään ei koskaan aidosti muutu
täältä johon en koskaan kelpaa
vastuista, tulevasta
kaikesta.
En usko tietäväni paljoakaan
useimmiten hukun ajatuspaljouteen
mutta näinä hetkinä käärin itseni sivuun jopa omista liian monimutkaisiksi käyvistä ajatuspoluista
näinä hetkinä eroan maasta ja maa minusta
ajatus on selkeämpi
lohdullisempi ja turvallisempi
minä pääsen pois
minun käsissäni on vaihtoehto
minä olen yksin valinnoista vastuussa
niistä viimeisistä askeleista
tässä hetkessä ymmärrys on hyvä
kukaan ei voi kertoa
kukaan ei voi päättää
eikä etukäteen tietää mikä siellä odottaa
joten voin tehdä itsetuhosta entistäkin rauhoittavamman
voin ottaa ajatuksista pois ne jotka huutavat liian lujaa
ja pidellä itse itseni sen lupauspeiton alla:
siellä sinä et enää ikinä jää yksin.
Ja niin minä täällä teen
näin pysäytän itseni kuolemaksi nimettyyn turvaverkkoon enkä anna vajota enempää
en tänään.