Elämä menettää tarkoitustaan yhä nopeammin.
Kuolema kirii kummasti vierelle
ilman et arki antaa sille yhtäkään oikeaa syytä palata mua halaamaan
silti se on ja pysyy ja kysyy
miksei jo tänään?
Et miks enää yhtäkään itkua
miks turhii sanoja
ylimääräistä kipua
miks tätä kaikkea
kun mikään sisällä ei tule muuttumaan vaikka kuinka sattuu?
Eikä niistä puhua kannata
ei ne siitä puhumalla oikene
minä en
koska en vaan tiedä mitä enää tavoitella.
Taistelut taisteltiin
mut tän typerän mielen kans sekä voitolla et häviöllä on aina juuri sama lopputulos
mä oon tässä
tiedostaen etten muutu
mitä järkeä ikinä oli tahtoa yhtään mitään
ja mitä enää tahtoisin
kun tiiän et tätä samaa kaikki on
mitä mä ikinä saan
oon liian välinpitämätön
en vaan tunne sitä jotakin
elämänydintä
mistä mä tiiän miks täällä kaikki tää pitää kestää
jos mikään ei koskaan oikeasti tunnu siltä
et hei tän takia
tän vuoks
elossaolemiselle ei kai ole edes mahdollista löytää tasapainoa kun on liian monta vuotta taistellut tätä samaa päättymätöntä taistelua
ja ottanut kerta toisensa jälkeen vastaan suurimmat iskut itse itseltään
omilta ajatuksiltaan.
Et miksei tänään?