en ole ymmärtänyt kuinka kamalan monta vuotta siitä on
kun viimeksi osasin olla innoissani
kun viimeksi olin iloinen
kun vielä elin elämää
jossa halusin tehdä asioita saamani sisäisen palkkion vuoksi
en siksi
että ihmisen nyt vain on pakko joitakin perusasioita hoitaa
niinäkin päivinä kun itkee ettei jaksa enää itkeä.
Tänään mietin sitä miten joskus upotin itseni koirarotuihin
lukemiseen, oppimiseen
halusin tietää
näin mielikuvissani tulevan
mutta tätä niissä kuvissa ei näkynyt
itseäni makaamassa sikiöasennossa huoneeni sängyllä
itkemässä äitiä
itkemässä isää
miksette te ja miksi te silti
ja itkemässä mua
miks saatana en edelleenkään pysty muuttumaan
ei masennuksesta toipuminen kai olisi edes kiinni muutoksesta
näiden tunteiden piti olla hoidettavissa
kunnes niin ei enää ollutkaan.
Ne eivät uskalla myöntää
että lääkkeet eivätkä muut toimi koska oon pilalla eri tavalla
mun kohdalla kyse ei oo aivojen välittäjäaineista
mun elämän ratkaisee se joka on viettänyt kaiken aikansa rintakehän sisällä ja etenee sieltä verenkierron mukana jokaiseen raajaan, jokaiseen hengenvetoon ja jokaiseen sanaan
mun sisällä on pahaa jota ei voida hoitaa
minuus on yhtä kuin pahuus
ja se ratkaisee sen mitä muut eivät edelleenkään myönnä
ehkä ne sitten kun oon kuollut
ehkä sitten totuutta vastaan ei ole enää syytä taistella.
Oon liian väsynyt
aina luulen että tiedän olojeni rajat
että tässä tämä jonka yli ei voi joutua
kunnes löydän itseni jostakin mitä ei edes pitänyt olla
ja mietin
et eikö ne ois jo rankaisseet tarpeeksi
miksi syvemmälle putoamisen sijaan ei vois olla kuolemaa?