jo ennen kuin aikapommi sisälläni aloitti naksahtelevan kulkunsa
missä se määrättiin
ensimmäisistä sydämenlyönneistä
nyt ne kattoo mua kuin saastaa
ja mä tunnen sen
se sama sydän lyö verenkierron sekaan osan pahuutta
oksetan, oksettaa
en voi paeta mua
oon pilalla syvemmältä kuin kukaan näistä voi nähdä
mä aistin
mä tunnen
saatana miten haluan pilkkoa
repiä, tuhota, haudatakin
saatana miten mä sua vihaan.
Keho oon minä mut ei kuitenkaan
jos on sielultaan paha sitä alkaa irtoamaan
vaikka pitelee ovenpielistä ja pöydänreunoista
sitä väkisinkin lakkaa aina vähän olemasta
on pakko
on pakotettua valua kohti kadotusta
sitä missä viimeinenkin pahuus tulee tukahdutetuksi ilman että mun on mahdollista pilata sitäkin.
Oon itkussa
ja itkustani irti
oon ei kukaan
ikuisesti leimattu ohikulkija
on paha olla
ja sitten pahempi
taas vaihdetaan lääkettä
älä laske
mut silti se on viidestoista ja mä tiiän liian tarkkaan ettei yksikään mua koskaan pelasta.
Pahuudesta ei voi parantua
mua oksettaa
haluun leikata
ottaa tärinäksi saakka
siihen asti et silmissä sumenee
tän yhen kerran kunnolla.
Mut ei
kyl mä tiiän mitä mä oon
saamaton ja arvoton
se pysyy mun mukana
kulkee mun suonissa
ja ainoa mitä voin on tiedostaa
oon mennyt pilalle
jo paljon aiemmin.
Haluun tän pois
haluun minuuden pois
haluun leikata itteni sen kadotuksen reunalle
tuoda tuhoni todeksi ja olla kerran antamatta periksi
en jaksa enää
en siedä minuuttani enää.