Se on itkua lumistaan luopuvilla rantapoluilla
se on itkuna viltin alla aamupalan jälkeen
se on sanoitta kaiken sanoittavissa katseissa
joissa jo ymmärtää
kipu on ikuinen.
Tiesin minä että muutoksen tuoma helpotus kestää vain hetken
ihan tähän syvyyteen en kylläkään olisi tahtonut enää palata
mutta kuka niihin lupaa kyselee
sinne sinä menet minne saakka pohja jalkojen alta viedään.
Tahtoisin osata puhua
jään tuijottamaan lattiaa
enkä olekaan varma kannattaako enää sanoa mitään
jos sattuukin lisää
mikä määrä kipua on edes mahdollista
kaikki tietysti tämän pahuuden kanssa
mutta eihän loputtomiin voida vihatakaan?
Mistä minä tiedän
mulla on itku joka ei edelleenkään ala mistään
eikä oikeastaan lopu mihinkään
itku joka vaatisi itkettäväkseen tunteja
mutta jonka suljen muutaman minuutin jälkeen pois kymmeniä kertoja päivässä
koska en jaksa enää itkeä
en jaksa enää tietää, ymmärtää
että kukaan ei voi auttaa.
Haluan olla tässä
mutta epävarmuus jäljellä olevasta tai olemattomasta ajasta sekoittaa olemista
väsyttää entisestään
mitään ei voida luvata jos ei ole mistään mistä luvata
ja mä nään edelleen sen täynnä vihaa olevan sekopään kylppärin lattialla leikkaamassa ihoaan niin kauan että meinaa pyörtyä
sen mä tässä pelossa nään
sen joka olin minä mutta jota en tuntenut
ei mulla ole niin pahoja sanoja kuin joita silloin sanoin
se oli vieraampaa vihaa
tuhoavampaa vihaa
ja sen kans mä sinne johonkin joudun palaamaan
sitten taas.
Turvan repiminen tästä ympäröivästä muuttuu päivä päivältä vaikeammaksi
sillä tiedän että väistämättä jokainen ohitettu vuorokausi on kaksikymmentäneljä tuntia lähempänä sitä kohtaa
kun mun on pakko katsoa totuutta kokonaisuutena silmiin ilman että mulla on mitään mihin paeta.
En tahto
en todellakaan
mutta sitä aikuisen elämä on
sun on kannettava vastuu valinnoistasi
ihan koko elämästä.