Mä tapan sut
loputtomalla toistolla
toisten seurassa on osattava olla hiljaa
ne ei tajua
kukaan ei voi ymmärtää kun en kai itsekään
ei voi olla olemassa irti itsestään
SINÄ SIINÄ KUOLET
ei se kuuntele
kuka ei
miten minuus määritellään jos pahuus hallitsee
onko jäljellä toista minua
vain tämä joka hyppii näkymättömyyshirttoköysiin iltasaduissaan
sama joka viiltää vihasta itkun läpi suurimpaan pettymykseen
ei tästä ole muuta jäljellä
itsestään tuhoutuvaa ja lopuksi varmistuksena tuhottavaa.
Mä tiesin jo aiemmin ihan hyvin ettei mikään muutu enää vaikken olis yksin
mä ihan hyvin oon tiennyt jo pitkään
ettei kukaan voi auttaa
ei ottaa näitä ajatuksia, tunteita pois
ja silti kai jossain sisälläni elättelin toivetta
et ehkä jokin kohta tästä rikkinäisyydestä vähän korjaantuu
jos ei tarvitse olla niin hirvittävän yksin
et olisin täällä osannut, jaksanut tai pystynyt itse itseäni auttamaan ihan vähän toivon puolelle.
Mitä vielä
kuinka tyhmä ihminen voi olla
ei ajatukset poistu enää kun ne perustuu ymmärrykseen
ymmärtämisen jälkeen et voi ottaa askeleita taaksepäin
toisaalta tieto suojelee uudelta kivulta
mutta tässä kohdassa tämä määrä ymmärrystä tarkoittaa enää vain tuhoa
toivotonta pimeää tulevaisuutta
tai siis lähinnä sitä ettei elämää ole edessä
yksinäisyys siellä on
odottaa ainoana varmuutena.
Jos mä en jaksa taistella
itteeni vastaan tai elämäni puolesta
ei kukaan tätä mun puolestakaan voi voittaa
eikähän ne muuta niin toivokaan
kuin et minuus tai pahuus tai mihin ikinä tää mun tän hetkinen olemassaolo perustuu
voittaa kaiken
et keho häviää tässä taistelunsa
pelko vahvemmille
ja sit sen on oltava ainakin selvää
kun sydän ei enää lyö.