jos ois jotain mistä pitää kii
joku selkeä suunta, tavoite
mitä tahansa.
Jotain muuta kuin tää päämäärätön ajelehtiminen paikasta toiseen
joo tajuan oon tehnyt paljon viime kuukausina
monta oikeaakin siirtoa
mut silti oon yhä ihan hukassa.
Mitä nyt
mihin sit
kuka oon
mihin haluan?
Ja mun edessä risteää tie
ne kaks haaraa vie täysin eri suuntiin
toinen sinne jonnekin pimeään
muistat kai
kaikki ne mustat yöt
loputtomat kyyneleet
selittämättömät ahdistukset
ja siinä kaiken sen pahan keskellä valtava turva
lupa luovuttaa
olla vain
päästää irti
se valtava rakkauden tunne kuolemaa kohtaan
ja sitten on se toinen tie
sinne jonnekin tuntemattomaan
mitä siellä edes on
millainen se elämä on
kun en mitenkään realistisesti pysty sen tien varrelle toiveitani rakentamaan
enkä ole varma
tahdokokaan
jos sitten kuvittelisinkin liikoja
luulisin kykeneväni asioihin
joihin en ikinä todella pystyisi
en tiedä.
Valinta pitäisi tehdä nyt
jos päättäisikin lähteä siihen suuntaan
jonne aurinko uskaltaa paistaa niinä kuulaina syyskuun aamupäivinä
vois sit taistella väsynyttä minua vastaan
kun joulukuussa lumi ei edelleenkään jaksais pysyä maassa ja kaikkialla ympärilläkin ois vain pimeää
tiedän et järjellä se ois oikea valinta
taistella tästä kaikesta ja kaikesta siitä tulevasta
niistä kymmenistä mahdollisuuksista
joita se tie saattais varrellaan pidellä
vaikka ne vielä tässä kohdassa on salaisuuksia
mut tästäkin tiedosta huolimatta tunne sanoo toista.
Tunne on kaiken sen tutun ja varman puolella
huutaa ja kiljuu että älä tee sitä
älä ikinä lähde sinne tuntemattomaan
siellä on pahoja, vihaisia ihmisiä
kymmeniä epäonnistumisia
niin - mitä sä niillä onnistumisilla teet
joudut maksaan kohtalostas hinnan kuitenkin
ei se oo mitenkään sanottua
et vaikka kuinka taistelisit
sitten voittaisit
joo-o siinä olis mahdollisuus
mut siinä on yhtälailla riskinsä.
Tunne houkuttelee puolelleen pimeään
varmaan epäonnistumiseen
siihen maailmaan jossa ei jaeta mahdollisuuksia
ja minä (hullu) haluan vain lähteä sen mukaan
katso nyt
siellä on kaikki
siellä on turva ja lohtu toivottomuudessakin
pelkoja mutta pelkojakin vastaan tutut aseet
siellä on edes joissain kohdissa ihmisiä jotka kysyy miten menee
(tietysti enemmän niitä jotka kääntää selkänsä, tiuskii ja vihaa)
voi kuinka paljon siellä on kaikkea sellaista
jota mun on niin ikävä.
Ja tässä mä seison
näiden kahden tien edessä
enkä kerta kaikkiaan tiedä
mihin suuntaan astuisin
paikalleni en voi enää jäädä
päätös tehdään mun puolesta
ellen nyt lähde sinne tuntemattoman valon puolelle
mut sysätään varmalla otteella tuttuun syliin, pimeyteen.
Tiiäkkö mistä tiiän sen?
Mä tiiän sen niistä tarinoista joita mun mieli kehittää aina kun sille tarjotaan hetkenkään mahdollisuus
linja-automatkoilla, lenkillä, neuloessa, ruokaa laittaessa, nukkumaan mennessä
kaikkialla ne samat tarinat kelautuu eri lopputuloksilla
ne ei oo iloisia tarinoita
eikä niissä oo onnellisia loppuja
oli mun päivä sujunut kuinka hyvin tahansa
tuntu musta sillä hetkellä kuinka toiveikkaalta tahansa
ne tarinat on täynnä synkkiä käänteitä tulevaisuudesta.
Ja mä kuljen kokoajan kohti niitä tarinoita
kohti sitä minuutta joka niiden tarinoiden päähenkilö on
aika loppuu
on viimeisiä hetkiä kääntää suunta
syksy astuu ihan just meidän päälle
eikä siltä pelasta kirkasvalolamput tai D-vitamiinit
ellei oo valmistautunut ja päättänyt voittaa sitä.
Mä en oo
mä oon hukassa.