eihän?
Kolme päivää takana
kolme vuotta edessä
tää väsyttää jo nyt
vaikkeihan sitä sais myöntää.
Yhtäkkiä en osaakaan nukkua
oon nukkunut viimeisen vuoden, kaksikin
niin hyvin
etten osannut varautua tällaiseen.
Tiesin et tästä tulee tosi raskasta
mut miks jo nyt?
Alle kuuden tunnin yöunilla linja-autoon
siitä sitten selviytymään
vaikka ens viikollahan kaikki vasta alkaa
täytyy oikeasti alkaa opiskelemaan, sisäistämään asioita
olla läsnä todellisessa maailmassa niin kamalan monta tuntia
viitenä päivänä viikosta.
Pelottaa
tiedän vain sen etten tahdo pilata tätä
tiedän vain että tahdon selviytyä tästä
pärjätä, olla viimein kuin muut
valmistua ammattiin
jotakin muuta kuin sen iänikuisen läpipääsemättömän pimeyden.
Mutta en todella tiedä
miten ikinä tästä selviytyisin
miten lopettaisin putoamisen tähän kohtaan
miten estäisi itseäni vajoamasta yhtään syvemmälle
mitä enää tekisin
jotta saisin nukuttua pidempiä öitä
en tiedä yhtään
miten kropan ja ehkä mielen kierroksia lasketaan
tai joo tiiän nää perusjutut
et pitää käydä lenkillä ja tehdä mukavia asioita
kaikki ne samat listat mitä googlestakin löytyy
ja mitä kaikki ammattilaiset aina hokee
mutta en oikeasti tiedä
mitä tehdä
kun niiden ohjeiden mukaan toimiminen vain pahentaa tätä
kyllähän sen ymmärtää
mitä enemmän suoritettavia asioita
sitä enemmän kierroksia.
Itken hetkittäin
mutta en pysty tai uskalla antaa tunteille enää tilaa
yritän painaa ne kaikki pois
jonnekin kauemmas minusta
tehdä eron minun ja niiden välille
etten vaan rikkois tätä kaikkea
tuhoaisi viimeistä mahdollisuutta.
Sillä tiedän jo
jos mokaan nyt
muutkin kuin minä menettävät toivon mun suhteen
tähän saakka se on ollut jokseenkin lohdullista (usein myös valtavan raivostuttavaa)
että muut on jaksaneet uskoa et tulee vielä parempia aikoja
nyt uskon siihen jo itsekin
ainakin hetkittäin
ettei kaikki oo tässä
mut tiiän et jos nyt kaadun
kukaan ei tasan käänny ees katsomaan
saati kysy oonko kunnossa
tää on mun viimeinen mahdollisuus osoittaa
etten mä valinnut pimeää vapaaehtoisesti
ja että mä ihan todella tahdon muuttua.
Mun on selvittävä.
Mun on pärjättävä.
On kestettävä, muututtava, hymyiltävä.
Mun on tehtävä kaikkeni jotta olisin joku muu
joku sellanen
tiiäksä
sellanen hyvä ja ystävällinen
rohkea ja sosiaalinen
joojoo
sellanen joka kelpaa
sopii yhteiskunnan jäseneksi.
Mut mä en vaan yhtään tiiä miten
jos mä oon kolmen päivän jälkeen nii loppu
et parhaalta ratkaisulta tuntuu hautautua vilttien alle jonnekin niin kauas ihmisistä
ettei kukaan enää ees muista mun olemassaoloa.
Tavallaan tiedostaa et pitäis ehkä puhua
ehkä pitäis sanoa jollekin jotakin
nyt eikä myöhemmin
mut sit sitä alkaa miettimään vaan et mihin sellainenkaan keskustelu oikeastaan johtais?
Todennäköisemmin ohjattais lääkärille
joka kirjoittais kaksvitosia ketipinoreita
saatesanoilla: pärjäile, ryhdistäydy
ja kyllähän mä sen nyt jo tiiän
ei tähän kukaan mitään oikeasti pysty
en minä eikä muut.
Mikään tätä ei muuta
vika on mun sisällä
mun kyvyssä kestää elämää
jossain niin syvällä
ettei siihen pysty vaikuttamaan edes niillä tabletin muotoon puristetuilla myrkyillä.
Emmä ees tiiä millaista apua mä toivoisin
mä oon käyny läpi kaikki ne vaihtoehdot
kymmenet ammattilaiset
kertomassa lopulta samaa sanomaa
rivien välistä sen jossain kohtaa tajuaa
kenelläkään ei oo pienintäkään ideaa siitä
mitä oikeasti pitäis tehdä et paha olo väistyis.
Oikeastaan mä en tahdo enää sotkeutua siihen verkkoon
olla joku heittopussi
joka yritetään mahdollisimman nopeasti siirtää seuraavan työpöydän paperipinoon
vierittää vastuu sinne jonnekin
jos käykin jotakin
pois omasta työtaakasta
kyl mä tajuun
minä mut noissa tilastoissa nähdään
ei sun siitäkään tarvi mua enää muistuttaa
et millanen taakka kaikille oon
ihan vaan siitäkin syystä et edelleen oon tässä
elän ja hengitän.
Mä oisin vaan tahtonut pystyä tähän
muutokseen.