Ja koko elämä on vieras
on nii raskaita päiviä
sit joitain toisia joina en oo läsnä ees tunteakseni
sitä minkä ympärille kaikki täällä silti punoutuu.
Taulukoin, puhun
mut en halua olla elossa
tehdä päätöksiä
kantaa vastuuta
leikkiä muutosta tai muistaa sitä kaikkea
jonka vuoks tässä kai ollaan.
On oloja joille ei oo nimeä
mä yritän löytää alkuun
mut en tajua ollenkaan
ne on kuin muistoja
joita ei kuitenkaan muista
on tunne
mut ei kuitenkaan oo
ja oon vaan nii väsyny tähän olemassaoloon.
Yritän hahmottaa mua
sitä kuka myy koiraa ja sitä joka ei siitä halua luopua
kuka on minä
jos kaikki on ja yhtä aikaa mikään ei?
Yritän hahmottaa
ketä vastaan, kenen puolesta tässä taistelen.
Tuntuu et vain kuoleman luona oon kokonainen
kaikkialla muualla jotain eksyneitä sirpaleita
epämääräisiä tunteita, ahdistuksia
päättyviä teitä
joille ei alunalkaenkaan olisi kannattanut astua.
Ei oo mua
minuus on pahuutta
se selittää edelleen eniten
mut miten kun parannuskeinoa ei oo
ja sielu pysyy sotkussa
voimat on loppu mut vastarannalle ei ees nää?
Ja ei
siitä on kuukausi mut yksinäisyyteen ei totu
en ymmärrä miten täällä opitaan nukkumaan
kun kaikki on samaa kaaosta
en jaksa yrittää löytää ratkaisua
koska toivottomuuteen törmääminen särkee joka kerta uudestaan eikä lakkaa tuntumasta ihan yhtä kamalalta, musertavalta.