Asemalla itken
en pysty tähän enää koskaan uusiks
yritin selvitä, halusin selvitä
mut en tätä.
Koira ei rauhoitu
tarvittavat ei riitä
en voi romahtaa
mut itkua ei lopeta mikään.
Kaikki turvallinen on liian kaukana
on tavallaan luvattu
löytyy toinen paikka
ei oo pakko pärjätä jos ei pärjää
ja samalla ei oo mitään.
Sateen kastelemaa asfalttia
aina uusia kuulutuksia junan myöhästymisestä
en selviä täältä.
Tiiän et täytyy
et koira huutaa jostaki syystä
se kaipais kai vakaampaa
jotaki ennakoitavampaa kuin mut
ymmärrän sitä
elämääni en.
Mä haluun pois nii että sattuu
kaikki on ollu ohi nii kauan
jäljellä oli vain kuvajaisia
mä halusin nähdä ne todellisina
mut yksinäisyys on kylmä syli
ja väsymys ei lopulta anna armoa.
Tiiän et tää on se kohta
mä en kykene selviytymään enää pidempään
hoitaahan ne koiran sit johonki löytöeläintaloon
ajatukset on sekaisin ja mun päässä on nii paljon nii kestämätöntä
mä haluun vaan pois.
Miks ees yrittää selvitä
joka puolella uusia syytöksiä
mä tiiän oman vääryyteni
sen miten pilalla oon
mä tunnen syyllisyyden
kaikki on vain mun omia valintoja
tää itku ei oo
ei nyt eikä ollu alunperinkään
ja loppujen lopuks en millään tajua
mikä oikeasti oli.
Mä haluisin vaan turvaan
nyt, tänään
en sitten joskus
ku en vaan selviä sinne saakka.
Yritän rauhoittaa itteeni
laskee minuutteja viiltoon kylppärin lattialla
mä tiiän et pystyisin hoitamaan koiran
jossain missä ei tarvis olla yksin jatkuvasti
mut mä en tiiä miten sinne saakka pysyttäis ees sellaisessa kunnossa et kykenee hengittämään.
Täs on paljon samaa
kuin kymmenen vuoden takaisessa ajassa
se kauhu, se epätoivo, sama syvä yksinäisyys
mä voin ymmärtää
en saa elää nii
tai kaikki syyttää neljä kertaa nykyistä enemmän
mut mikään mussa ei kerro
et miten sit.
Miten tai erityisesti miks täältä ees pitäis selvitä
sinne missä ei kestä enää sekuntiakaan
hoitaahan ne koiran
pakkohan jonkun on ku mä en pysty
mun syytä kaikki.