Kylppäriä siivotessa mietin
et ihosuikaleet mun kädestä kuuluis kai biojätteeseen
mut en jaksa kierrättää.
Mikään ei rauhoita
hengitys ei tasaannu
paniikki on todellista
se vain yltyy
vaikka haavan piti rauhoittaa.
Mut pelko on pisteessä
jossa en tunne kipua
jää vain sotku ja veri
ihosuikaleet ja sakset
mut itku ei lopu
koska kipu on se joka auttaa
kun muuten ei saa enää henkeä.
Tää pelko on sama
syvempi
tätä ei pysty kuvitella ennen kuin on yksin
mä yritin ennakoida, valmistella itteni
muistaa kuinka pahalta silloin viis vuotta sit tuntui
koska aavistin et tää tulee tuntumaan pahalta
mut en mä oikeasti muistanut tästä mitään
ennen eilisiltaa.
Nyt kaikki on ihan selvää
tää on se sama pelko
ja tää on jotain
jota ei voi voittaa
siirtää tai ajatella pois
tää on ja tää pysyy
ja mä tiiän
mä saan sanoa jo tietäväni
koska oon elänyt nii monta kertaa
tässä samassa helvetissä.
Mä tiiän kyllä
ettei mulla oo oikeutta pelätä
eikä varsinkaan mitään syytä
mä tiiän ettei mun peloilla oo väliä
ja et pärjäämiset mitataan aivan toisin keinoin.
Silti mun tunne ei muutu
oksettaa
paha olo ei ikinä oo fyysistä
paitsi kun on
ja tämän ymmärtäminen
tekee hädästä entistä todellisempaa.
Mä tunnen kuinka mä muutun epävakaammaks
joka sekunti mä oon lähempänä niitä syytöksiä
omasta syystä, omista sanoista, omasta toiminnasta
mä käsitän et pysyn kasassa vain jos oon ees puoliks turvassa
mitä arvaamattomampi ympäristö
sitä epävakaampi mä
en kestä enää kertaakaan kuulla millasta roskaa oon
mut kun lasken vaihtoehtoja ja rohkeuttani
tän pelon kanssa yhteen
mä käsitän kyllä et tää tulee päättymään just niin rumasti.
Oon väsyny
koira vinkuu koko ajan
kantaa leluja ja luita mun syliin
me ei tulla täällä toimeen
mä en pysty pitämään toisesta huolta
ku en pysy ite ollenkaan kasassa
se aistii mun pahan olon
mut ei kestä olla
ja mä en kestä sitä
enkä syyllisyyttä siitä et mä tän kaiken aiheutan.
Haluun vaan pois
haluun kotiin
haluun turvaan?