Mä haluaisin ymmärtää
tummat pilvet vaanii taivaanrannassa
on kuin ne saattais ihan vahingossa
vetää mukanaan
sinne jonnekin
jossa itku on ääretön ja äänetön
bussipysäkillä tiedetään minne ollaan menossa
mä oon enemmän unessa kuin todellisuudessa
se hankaloittaa kaikkea
kun ei voi vaan mennä johonkin ja herätä jostakin
pitäis tietää minkä bussin pysäyttää
millä pysäkillä jää
nainen vieressä pakkaa raparpereja reppuun
mä haluaisin olla
kuka tahansa muu
tuntee mitä tahansa muuta
mut minuus on yhtä ukkospilvien kanssa
kauemmas karkuun ei pääse.
En oikein kestä nyt mitään
ihmiset ei ees oo pahin
vaikka onhan niitä liikaa
kaikki on silti aika etäällä
vältellään katsekontakteja
siltä osin on helpompaa
kulkee muiden seassa ei-hereillä.
Mut kaikilta muilta osin tää koko elämäleikki on liikaa.
Viimeyönä luin iltasaduksi junien nopeusrajoituksia
ihanan ilmiselvää
tykkään tarinoista
joiden päätös on kuolema.
Oon nukkunut niin monta yötä nii huonosti
etten enää ees erota
onko hereillä nukkuminen mielen viimeinen pakokeino
vai valvomisen väistämätön seuraus.
Paidan hihat on jatkuvasti sotkussa
enkä jaksa mitään
mut haluaisin turvaan
nää tiet ei vie mihinkään
joka risteys kääntyy päätökseen
voisin soittaa ja itkee
mut lopulta en enää tiiä
onko maailma kuitenkin ajatuksia pahempi.
Siks jään yksin
laitan oven kii enkä kuule muuta kuin suojelusenkeliä
itku maistuu pelolta
voisin soittaa joo
mut mitä sanottavaa mulla enää ois?