Kaikki on loppumassa
eikä millään todellisuudessa ole väliä.
Syöksyn
nostan pääni
syöksyn takaisin
en pidä kiinni
en yritä tarttua kiinni
kaikki on ohi.
Sen syvyys sisällä
seisahduttaa katseen, sydämen, ajatukset
olen syöksykierteessä
ja kumma kyllä
se tuntuu vaihtoehdoista turvallisimmalta.
Joku musta on leikannut jalasta palan
joku vetänyt Temestaa paketin
joku hymyilee jollekin vielä rauhoittaakseen sen silmissä palavan huolen
katso hei, eiei, elämä se vain on.
Ja sisällä pienin itkee
auta, älä jätä
kamppailee käytöksellään varmaksi sen
että yksinäisyys on ainoa syli johon käpertyä.
Sisäistää itsevihaa
repii terät tutuiksi
ja suunnitelmat tosiksi
miksi eläisin
minkä vuoksi tämän jälkeen?
Ja syöksykierre on määrätty alkavaksi ilman lupausta lopusta
kuinka epävakaa ihminen voi edes olla
kuinka suurta syntitaakka saattaa harteillaan kannatella
kuinka yksin voi mustassa maailmassaan olla?
Ja mä en välitä
mä oon tyhjä ja liian täynnä
epävakaata roskaa
epävakaa huomiohuora
epävakaa epävakaa epävakaa
arvoton, samantekevä
tappamistaan odotteleva.
Nielen antibiootit
mutta sovellan haavanhoito-ohjeita
aina on muka niiiin suuri tulehdusvaara
mut todellisuudessa kymmenet näistä on parantuneet ilman lääkkeitä tai haavalappuja
laastarit ja desifiointiaine riittää
ja sen kerran kun ei riitä
on se varmasti tarkoitettu lahjaksi.
Mutta väsymys on kylmää
uupumus liian voimakasta
totuus pahin kaikista
tältä ei oikeasti pelasta enää mikään.