Mä oon ettiny öisin vastauksia
tuijotellu tyhjiin seiniin
mä oon pidellyt ratkaisuja käsissä
ja päästänyt irti tärkeimmistä.
Mä oon eksynyt kysymyskompaseillani idän ja kaakon väliin
sulkenu silmät ja toivonu revityilläki silmäripsillä
et joku ei menis
joku ois se joka kestäis.
Mut sit mä oon aina heränny
samaan päättymättömään painajaiseen
jossa huudan sun nimee
mut oon jo sulle ei kukaan.
Ja nyt mä en enää tiedä
ne vastuut oottaa kantajaansa
mut nää ei oo niitä vastauksia joita toivotaan
mä voin kääntää sulle selän
ja naurahtaa pakkasta heinäkuun varjoihin
mut silti oon rikki
ja rikkinäisempi
kuin koskaan tahdoin uskoa.
Eikä missään kerrota
miten maailmassa pärjätään
silloin kun ei pärjätä
silloin kun ketään ei oo niiden ovien takana
ottamassa vastaan, kestämässä totuutta
ja silti ne olettaa
painaa vasten polttavana hehkuvaa rautaa
ja väittää et oikeet ei huuda.
Jokainen huutais
kiljuis, itkis ja karjuis
jos ne kokis tän kivun
ei kyse oo mistään paremmista valinnoista
typerän pinnallisista valinnoista
kyse on tuurista ja sattumankaupasta
siitä et ehkä sun arpalipuilla on tähän saakka sattunu saada turvallisempia hetkiä.
Mut mä oon yksin
sittenkin ja aina kaiken jälkeen
mä oon täynnä virheitä joita ei voi korjata
mä oon yksin
jossain sivussa
katon niitä ja yritän olla sanomatta
et mitä mä sanoin.
Ne ei tajua
niitä ei vielä oo ajettu nurkkaan
osa ei koskaan tajua
eikähän sellasia saa kenellekään toivoa
mut mikä saatanan oikeus mut on tuolla kaikella tuhota?