Niitä hetkiä kun painaudut lattiaa vasten
pakotat ittes keskittymään muumeihin
tai johonkin muuhun
täysin merkityksettömään
mutta pelosta erilliseen
jotta pystyisit hengittämään
vielä tämän illan.
Kukaan ei voi enää auttaa
se sama itku on aamupäivällä sohvalla
kuin illalla ketipinor-sumussa sängyllä
temestan toleranssi on näinä viikkoina jo nostettu yli päiväannoksen
tästä pitäisi selvitä
mut mitään syytä kestää ei oo.
Ei tuu mitään parempaa
pahenee vaan
jään yksin koska muutakaan en osaa
syytökset on entistä suurempia
mut hengittää pitäis silti
miten
voimat ei muuta muotoaan
tää mieli ei vain kestä.
Ois helpompi sanoo ettei pärjää
et kuolema on tässä ihan liian lähellä
jos vielä ois jotain vaihtoehtoja
mut nyt mietin joka itkussani uudestaan
ettei sillä oo mitään väliä tietääkö kukaan näistä
tai niistä mitä itelleni teen
siitä kuinka lähellä suunnitelmaansa voi pitää
siitä kuinka kyse on lopuksi yhdestä hyvinkin nopeasti ohikiitävästä hetkestä
kun tää loppuu
tajuun joka kerta uudestaan
kun haluisin kiljuu auta mua, mä pelkään
et tässä kaikki on
ollaan mä ja kuolema
ympärillä vain tieto
mikään ei oikeasti auta.
Sellaista on turha selittää
ei mun paha olo oo kenellekään enää sen todellisempaa
ku tässäkin illassa ollaan oikeesti vain me kaks
mä ja mun kuolema
oma ratkaisu
ainut toimiva apu.