Kirjoittamattomuus kuristaa hengiltä
siirrän sanojen katoamisen mielestä sivuun
heitän vitsiksi ikäväni niitä aikoja kohtaan
kun kirjaimet kirjainten jälkeen korjasivat niitä hetkiä
joissa happi loppui eikä hengitysrytmin ylläpitämiseen ollut tarjolla ainoatakaan vaihtoehtoa.
Enää tiedän ettei turvaa ole
tiesin senkin ettei syksy ole syksy ellei joku lähde
ja sen että kesä loppuu ja sitten muuttolinnut kerääntyvät lähtöään varten
sitten värjätään lehdet
ja mä tipun taas tiskialtaan edessä osaamatta pitää riittävän lujasti kii pöydänreunasta.
Mä tiiän nää
mä tiiän et kuolema on turvaksi
ja et valehtelen itselleni sitoessani taas yhden köyden valmiiksi
yhtälailla tiiän ettei musta oo tätä kipua kestämään
yhtä pimeää talvea läpi hengittämään
mä tiedän.
Mut vaikka pakoreittiin ei ole kymmentä askeltakaan
ja osaan yhä asetella kylppärinlattialla kivun portaat mieleeni
kadotella terän ja saksien leikissä omiaan tuntevan minäni
oon tässä edelleen.
Kauhuissani
epäröiden
huutamassa etten kestä
vetämässä ehdottomat lausuntoni taas sivuun
hukkumassa ihan tavallisen arki-illan epävarmuuteen.
Mitään aitoa ongelmaa ei koskaan oo ollut
joku käy taistelua mun pääni sisällä
ja unikirja kertoo painajaisten varoittavan vaarasta
siitä et pelko on aiheellista
enkä silti tiedä
mitä näin pelkään.
Ehkä selkein kauhu tasoittuu silti kohtaan
jossa joutuu hyväksymään selviytymiskeinojensa vähyyden
asettuu vastustellen luopumaan
kyvystään kirjoittaa
mahdollisuuksistaan puhua
ja tiedostaa ulkopuolella turvan olevan vain valheita valheiden korvaajina
ja sen ettei terätkään pysty mahdottomiin
ja viime talven opeista selkeimpänä on tiedostettava
että sitä mukaan kun verta menee
hemoglobiini laskee
ja olo huononee.
Oon todennut tän saman toivottoman yhtälön edessäni tuhansia kertoja näinä vuosina
enkä silti osaa edelleenkään sanoa muuta kuin et mun elämä on umpikuja.