Mä en tulis muuttumaan
siitä en tiedä kuka sen vannoi
miksi niin mustaa on edes oltava tällä paletilla
mut jonkun totuuden sivellin kätkee
ja mä nään ne samat painajaiset
juoksen pakoon ja potkin lakanat sotkuun
en pääse paholaista karkuun
huudan ja itken
älkää uskoko sen sanoja
ja aina se saavuttaa mut uudestaan
itken jotakin tutumpaa vasten
puhu mun puolesta
mä en enää jaksa
ja silti aamulla herätessä mä ymmärrän vain
tuulimyllyjä vastaan on turha taistella
ja sekin unessa saavutettu turva on jo kaukana.
Ne ois voineet olla toisinpäin
tässä elämässä äiti se turva eikä pahaa tahtova
ja se joka oli nyt turvaksi vain hetken
aina pelkästään lähdössä
ois voinut olla se jota piti pystyä pakenemaan.
Mut ei elämässä valita
ehkä sen mitä sä niillä paletille asetetuilla maaleilla maalaat
mut ei niitä värejä
ei se oo nii et sä voit tehdä mustasta ja valkoisesta
vaaleanpunaisia hattarapilviä ja oljenkeltaisia syyskesän iltoja
se on harmaata
ehkä auringon haalistamaa harmaata heinäkuun viimeisillä viikoilla
mut varmuudella taas tummanharmaata ennen kuin ensilumi ehtii maahan.
En jaksa huutaa vastaan
mun totuudet ei oo muuttuneet näinä vuosina vaikka oon käyttänyt kaikki voimani todistaakseni milloin kenellekin
näin tämä on, näin tämän tunnen
ja ettei se kirjoista opittu oo ainoa totuus
ei mun olo muutu lopulta yhtään mihinkään
uskoo joku mua hetken tai ei.
Mut aina kun on joku uus
ne on sillä samalla tavalla sokeita
ja koko taistelu pitäis jaksaa käydä alusta asti
aloittaa turhautumatta
antaa mahdollisuus
tähän musta ei vaan enää oo
en tiiä meneeks se raja jossain sadan vai sadan viidenkymmenen ammattilaisen kohdalla
kun ei vaan jaksa enää aloittaa koko tarinaa alusta
puolustautua
mutta riittävän vähän ettei sitä oteta hyökkäyksenä ja lakata kuuntelemasta jo alussa
en jaksa enää laskea näitä
miettiä sanoja ja lauseita
sitä etten ois vihainen
mä oon
väsynyt, vihainen ja turhautunut
siihen ettei kukaan oikeesti koskaan voinut auttaa
ettei tässä koskaan oo ollut kyse mistään mitä ois voitu hoitaa
ja joo vaikka sä miten kerrot etten mä vaan yrittänyt tarpeeks
et se on tää mun asenne se suurin ongelma
mikään sun lauseista ei poista enää mun ymmärrystä siitä kuinka hataralla pohjalla ne kaikki neuvot ja ohjeet toipumiseen ja kuntoutumisen oikein suorittamiseen on olleet.
Mä nään jo tän läpi
enkä osaa sulkee silmiäni
leikkiä etten tajuais
sitä mikä kielletään aina sen saman lauseen taakse:
niin kauan kuin on elämää, on toivoa.
Ei ole
aina ei ole.