Ehkä en odottanut enää muuta
elämä tuossa ja elettävät siinä
mitä mä niillä
menneet tienlaidan mäntyinä
iäisinä varjoina
tulevat joidenkin kattojen yltä yllättävinä ukonilmoina.
Ei yhtään ohjetta elämään
siihen joka sivussa lepää ja odottaa ottajaansa
vastuunkantajaa
oman tiensä kulkijaa.
Minä välinpitämättömänä pitelemässä naruja käsissäni
nauramassa epäuskoisena tyhjien vastausten antajille
mitä mä näillä
mitä helvettiä mä tällä?
Elää vaan
niinpä niin
entä kun mun ajatukset on mustia silloinkin kun niitä pitää pyrkiä harhauttamaan
entä kun mun olemassaolontahto ontuu omiaan kuitenkin
entä kun tää elämä ei nyt ollutkaan
aina ja kaikkia eläviä varten?
Mitäpä niillä vastauksilla
keskity hyvään
mitä helvettiä mä millään
kun oikeita vastauksia ei oo ees olemassa.
Ne on valheita toistensa jälkeen
et sä voi tietää
ai et niin kauan ku en halua elää
mä en voi tietää
mut jos lähtisin vaan mukaan siihen samaan valheeseen
nii sit mä voisinkin tietää?
Miks mä en vois tietää omaa elämääni
miks mun kokemus ei vois olla itsessään riittävä vastaus
miks mun ymmärrys ei oo ymmärrystä alkuunkaan sun ymmärtämättömyyden rinnalla
miks on niin et oikea määritellään enemmistön kuvitelmalla
oli kyseessä totuus tai ei?
Mikä hyöty tuosta kaikesta valehtelusta on
miks totuutta on niin vaikeaa katsoa läheltä
mihin ne kaikki pakenee
silläkö sen elämän saavuttaa
et laittaa silmät kii ja huutaa
etpäs nähnytkään?
Pelkkää pahuutta tää on
ja sitäkin suurempaa kauhua
paetaan vaan
paetaan oikein kauas toteamaan
etteipä elämä itsessään
elämisen arvoista ollutkaan.