Mä tiiän
tää ei pysy nyt oikein kasassa
mä tiiän et mä muutun jokaisen muutoksen kohdalla
musta tulee hetkeksi joku muu
koska niin täytyy tapahtua.
Tarvittaessa osaan sanoa oikeat sanat
leikkii normaalia ihmistä
puhua täysin uskottavasti siitä
kuinka tää on se kohta.
Ja sit valuu öisin
ennen unta jonnekin niin pimeään
et on pakko nousta vielä ylös
ku muuten ei saa henkeä
eikä pilvilinnoja oo ees lohdun verran jäljellä.
Aika on lyhyt
yhtälailla kuin se on pitkä
kaikki on eri tavalla viikon päästä
se elämä johon vuosia ehdin tottua
lakkaa näinä päivinä
enkä oikein ees tiedä
miten sellasen tiedon kanssa
voi jatkaa hengittämistä.
Mut tavallaan
kaiken sen sotkun ja kauhun keskellähän
olis mahdollisuus elämään
alkaa uskomaan pilvilinnoista todellisuutta.
Ongelmana on vaan se
et kuinka monta kertaa
mä oon hajonnu tän saman asian vuoks
pettyny aina uudestaan
uskonu kevääseen ja muutokseen
innostunut liikaa
ja sulkenut pois mielestäni epäilykset
eikä silti mikään oo kannatellut mua
enkä mä ite oo pystynyt itteeni kannattelemaan
sitten kun syksy pimeytensä kanssa taas saapuu.
Siks en tahtois uskoa
rakentaa kuvitelmia
ymmärrän tän reaktion välttämättömyyden
mun koko tiedossa oleva elämä lakkaa
muutto on muutoksista kaikista pahin
joten toisaalta on hyvä
et meen ees hetkeksi lankaan ja uskon omia valheita.
Koska sitähän nää kaikki on
pilvilinnoja nätisti sanottuna
valheita todellisuudessa
jonkun mielestä aiheutan kaiken itse
kun jatkan mukahyvin kerrotun suunnitelman loppuun aina samoilla sanoilla
en usko et mikään koskaan aidosti muuttuu.
Oon kyllästynyt muhun
kyllästynyt siihen et koko maailman mielestä kyse on yhdestä päätöksestä
jota mä en vaan kykene tekemään
ne sanoo et elämä alkaa
kun vaan päättää alkaa elämään sitä
ja mun kysymykset ei vaan millään sovi tähän yhtälöön.
Kato ku elämää eletään
ei kysellä koko ajan et miksi
tai et miten jaksetaan
ei kiusata ihmisiä liian vaikeilla ajatuksilla
upota tunneiksi kysymyssuohon
annetaan vaan olla ja suoritetaan.
Mut en kertakaikkiaan ymmärrä
mikä on hyvän elämän pointti
se et juostaan karkuun ajatuksia
jotka veis syyn jatkaa suorittamista
se et yritetään oppia piiloutumaan
mahdollisimman hyvin sekä muilta et itseltään
ettei tarviis kohdata
mitään sen vaikeampaa.
Se ei vaan katoa
ajatus siitä et tässä ei oo mitään järkeä
missään täällä ei ole mitään järkeä
ja kaikki ihmiset haluaa silti elää
elämää jossa ei ole mitään järkeä
ja mä en vaan käsitä kuinka.
Huutaaks ne mieltään vastaan kaiken hereilläoloajan
miten kukaan jaksaa muuttaa kaiken itsessään
sen miten suhtautuu asioihin
sen millaisena maailman ja muut ihmiset näkee
se on vaan yks päätös
joka toistetaan seitsemänsataa kertaa vuorokaudessa
seuraavat viiskyt vuotta.
Ihan helppo juttu
miten kukaan jaksaa
miksi ne ees haluaa
ku eihän tähän sitä syytä löydetä
vaikka kuinka voittaisi ajatuksensa
ja olis hyvä ihminen
keskittyis positiivisiin ja uskois muista hyvää
eläisi mittareiden mukaan hyvää elämää
mikään ei kuitenkaan vastaa siihen et miks
miksi kamppailla kaiken läpi
miksi ees yritetään uskoa muuhun ku täydelliseen tuhoon
mitä sellasta siinä elämässä on
sen muutokseen uskomisen ja kuoleman välissä
et sen avulla jaksetaan mitä tahansa?
Haluun vaan nopean tuhon
nää päivät on aivan liian pitkiä
mut toisaalta mitä korkeamman jyrkänteen reunalle ehdin viikossa eksyä
sitä syvemmälle putoan
kun todellisuus onkin muutto ja muutos
ilman yhtäkään lohdullista ajatusta.
Ja pudotus on yleensä itsessään riittävä lohtu kauhujen keskellä.
En luota mihinkään
koska en luota itteeni
pärjäämisen peruste on se et uskoo et selviää
uskoo et jaksaa selvitä.
Mun uskot on päinvastaisia
mun ajatukset ihan väärinpäin aina ku mä niiden luo palaan
eksyn, erehdyn ja vai valitsen
aina silloin ku pilvilinnat haihtuu
mun maailma on vaan täynnä pimeyttä
keskellä huhtikuista auringonpaistettakin.
Ja se on se mitä vastaan pitäis taistella
muuttaa suhtautumisensa siihen
eikä aina antaa valtaa sille kaikesta
kaikki on mun syytä
tää on mun omaa syytä
mä oon syyllinen
ja silti mikään määrä häpeää eikä syyllisyyttä herätä mua tästä
kamalia muistoja
tiuskittuja lauseita
kaikki on ihan totta vielä vuosien jälkeenkin
mut mä en jaksa enää toistaa niitä sanoja
mä tiiän
mut tieto ei riitä
oon raivona mut en tunne mitään
oon yksin mut en jaksa enää luottaa
oon eksyny
ja tiiän vaan et täältä ei voi löytää koskaan kotiin.