Päivät sujuu jotakuinkin siihen saakka
kunnes tajuun ettei se pilvilinnojen aikuinen ole minä
oon ihan hyvä kertomaan
mitä ihmisten kuuluu aikuisina elämällään tehdä
ja tavallaan osaan koota lauseista järkeviä kokonaisuuksia
saadakseni tarinani kuulostamaan todellisilta
ja sellaisilta et kertojana on minä
joka itse toivoo tällaisia
mut sit pysähdyksissä
se minuus mikä on
onkin täysin sietämätöntä
jotain joka salpaa kamaluudellaan hengityksen
oksettava todellisuus
jota ei pääse enää karkuun
edes niihin pilvilinnoihin
tarinoihin joissa oon toinen ja täysin pärjäävä
ja tiiän tasan mitä sanon
enkä enää hajoo
viimeistään suihkussa
itku aina alkaa eikä enää lopu
shampoolla ei olekaan mahdollista pestä likaa pois
kaikki on liikaa
en haluu olla minä
ihoni sisällä, kehossani, elämättömässä elämässäni,
syyllisyydessäni, vihassani, kaikessa kyvyttömyydessäni olla se jokin toinen.
Elämä juoksee koko ajan kauemmas arjesta jota elän
vaikka miten suoritan
leikin suorittavani
nukahdan silti itkuun
ja tekemättömät asiat kokoontuu listoiksi mun ahdistukselle valmiiksi aamua varten.
Pahinta on kai koira
tai ei koira itsessään
loppujen lopuks sille arjen tarjoaminen on hyvinkin yksinkertaista muuhun verrattuna
mut se on pahinta
etten koskaan voi olla varma
riittääkö tää alkuunkaan
tai enemminkin voin olla varma ettei varmasti
mut sit tajuun taas et puolet sen oireilusta on mun omaa mielikuvitusta
ja ne yrittää hokee ettei sil oo mitään hätää ja et onnelliseltahan se vaikuttaa
mut mä en pysty käsittämään
miten kukaan tälle altistuva voi säilyttää elämäniloaan alkuunkaan?
Ja sit ei pitäisi inhimillistää
se elää vain tätä hetkeä
mut oppiihan se silti
jossain kohtaa ymmärtää mitä mistäkin seuraa
siks illat on pahimpia
mun järki ei enää kuule mitään ahdistuksen alla
ja koira ei tiiä mitä se tekis ku en haluu lelua enkä halua sitä syliin enkä varsinkaan et se alkaa turhautumistaan puremaan ja..
Kierre on valmis
mut mistä mä voin ite varmaksi mennä sanomaan
kärsiikö koira musta
vai kärsinkö mä vain ite itestäni
ja koiran elämä on siitä huolimatta okei?
Ei oo vertailukohtaa
kaikki muut on aikuisia
ne kantaa vastuunsa kuten aikuisten kuuluu
näyttävät tunteensa oikein eivätkä kuormita ympärillään oleviaan liiaksi
mä en sovi mihinkään
oon ihan liikaa ja en ikinä riittävästi
otin koiran ja se täyttää ihan just vuoden
enkä mä edelleenkään oo varma
ees tästä.
Oonko ikinä mistään
jos en kestä elää minuuteni kans
miten voin tehdä päätöksiä järjellä
miten voin olla varma et se joka aikuista mussa leikkii
ei ookkaan se pilvilinnatarinoiden onnistuja
joka osaa seistä valintojensa takana
seuras niistä mitä tahansa
ja joka osaa kantaa elämänsä harteillaan
tuntu siitä miltä tahansa mustimmilla hetkillään
miten voin olla varma
et minä itse olen päättänyt jotakin
nimenomaan se minä joka ei osaa hengittää kuin Temestan jälkeen pimeän huoneen nurkassa
ku se minä kuitenkin on suurimman osan ajasta seilaamassa ees taas niiden ite valittujen vastuiden
ja myös niiden elämän itsessään asettamien velvollisuuksien seassa
ymmärtämättä ees et pitäiskö mennä tietä eteenpäin vai takaisin ja et onko silläkään lopulta mitään väliä
kääntyykö oikeaan vai vasempaan
jos lopulta m i n u u s on se itse ongelma?
Eihän sitten oo mitään väliä
pyrkiikö suorittamaan vai luovuttamaan
osaako rakentaa uskottavan roolin peittelemään sitä kaikkea mikä joka tapauksessa puskee aina pintaan ja likaa kaiken juuri puhdistetunkin?
Mut silti olis niin helppo
taipuu kevään väkisin mukanaan tuomaan valoon
loskaisten katujen mieleen ujuttamiin iloisiin hetkiin
olis niin helppo
tehä ratkaisut sekunnissa sen ihmisen mielen mukaan
josta ne hienon kuuloiset tarinat kertoo
ja jättää tää toinen kitumaan oman kamaluutensa kans sinne jonnekin pimeyteen.
Ongelma on vaan siinä
et tätä pimeässä elävää
aikuisen vastuita pakenevaa
ja olemassaoloonsa tuhoutuvaa minuutta on yhä kaikesta ajasta vähintään kahdeksankymmentä prosenttia
ja kun sitten uppoaa niihin utopioihin
ja pystyykin hetken hengittämään
täytyy joka tapauksessa muistaa hokea pakonomaisesti itelleen totuutta
jarruttaa pilvilinnakuvitusten onnistujaa
todellisuudella joka kuristaa
se jonka elämä onnistuu
ja on kiinni valinnoista
se en ole minä
se voin olla minä kolme päivää
kunnes joka tapauksessa se koko kuviteltu elämä kompastuu omaan mahdottomuuteensa ja sotkee housunlahkeensa kuralätäkössä.
Tietoisin minä ymmärtää
miten paljon ne mua halveksii
kuinka ne kaikki nauraa mulle
sille että selitän yhtään mitään
sille et kuvittelen yhtään mitään
mut kaikista eniten sille
et ylipäätään oon olemassa.
Sitä ne vihaa
et edelleen oon elossa
ja niin vihaan mäkin
paljon enemmän ku kukaan niistä koskaan tajuaa.