en halua auringonvaloa
en kestä ollenkaan et kaiken pitäis olla nyt hyvin
et kaikki on ihan hyvin
ja sitten kuitenkin
tää on kaikkea muuta
tuntuu ei ollenkaan hyvältä
ahdistaa olemassaolo ja loputtoman ratkaisun etsiminen.
En osaa elää
en ymmärrä minkä varaan elämä rakennetaan
mistä löydetään voimat sen pohjan varmistukseen
kaikki on samaa kaaosta
paitsi nyt tietenkin kevät lyö osansa sotkuun
ja sekoittaa vaan entisestään sekavaa päätä.
Tiiän et reagoin pimeyteen
ettei mun mieli menis muuten sellaisiin syvyksiin
jos valoa ois aina samalla tavalla
mut en oikein enää tiedä
onko pahinta ees se pimeys
vai tää ikuinen muutos
et koko elämä on vaan jotakin vuodenaikaa
jonkun muiston alle jäämistä
johonkin tottumista
ilman että koskaan oppii edes sietämään olemassaolevaa hetkeä.
Voin nostaa kädet ylös
ja syyttää itteeni kaikesta
siitäkin ettei mulla todellakaan oo mitään syytä valittaa
mut loppujen lopuks mikään ei muuta mun oloa
oon umpikujassa
ja talvesta luopuminen tarkoittaa et koko kesästä ois selvittävä
kun ei oo niin väsynyt
eikä synkkyys tavallaan oo yhtä syvää
mut elämä ei silti oo helpompaa
missään ei oo hyvä
koskaan ei oo hyvä olla
enkä voi syyttää tästä ketään muuta kuin itteeni
mut mitä sit?
Loputon talvi olis tavallaan pimeydessään hyvinkin lohdullista
pelkkää kuolemaa ja kuolemista
ilman minkäänlaista mahdollisuutta muuhun
yhdestä talvesta selviytyminen ei oo enää pitkiin aikoihin ollut mikään saavutus vaan sietämätön pettymys.
Miks vieläkin
miks aina vaan
eikö tätä ois jo kestäny riittävän kauan
enkö todellakaan vieläkään riittävästi halua pois
eikö ahdista jo tarpeeksi
mitä mä oikein odotan?
Sitä kuinka pahasti asiani saan sotkettua
sitä kuinka yksin lopulta jään
sitä miten syvälle pimeyteen mieli voi kadota?
Ahdistaa vastuu elämästä
muutosleikeistä, rooleista
ahdistaa elämä
jokainen läpihengitetty sekunti
turha ja merkityksetön kärsimys
ahdistaa et mikään ei koskaan lopu eikä ala
kaikki on vain samoihin umpisolmuihin takertunutta jatkumoa
jossa mä en oo mitään ja silti aivan liikaa
jossa jokainen hetki on kestettävä
vaikka kuinka tietää etteipä sitä oikeasti edes tarvitsisi.
Ja sitten on vielä häpeä
kaiken mukanaan nielevä todellisuus
jotain niin kamalaa
ilman mahdollisuutta piiloutua
en ees halua oppia elämään
koska häpeä on aina se päällimmäinen asia
se tärkein huomio
kaikki pitää peilata kuitenkin vaan sen kautta
kuinka paljon häpeää aiheuttaa
ja kuinka syvälle siihen itse asettuu
koska sekään ei muodostu tyhjästä
niin kamala kuin tunne itsessään onkin
silti se on totta.