Ja aina se sama
mä en vaan halua
olla olemassa
olla elossa
kyetä tiedostamaan
tuntemaan
muistamaan.
Mä en halua muuta kuin loppua
ja kaikki on yksin mun käsissä
selaan, selaan, selaan
lasken rahat ja koirahoitolapaikan
mihin mä meen
miltä se sit tuntuu
ku kaikki tää viimein päättyy?
Oon ihan yksin
en osaa oikein enää ees sanoa
en kestä, mul on paha olla
ku tiiän ettei ne haluu kuulla
ne haluu muuta
kiertää olennaista
keskittyy mukavampiin juttuihin
ja mikä oikeus mulla ois muuta vaatia?
Eikö riitä jo
poikkiteloin asettuminen
mitä mä ikinä millään voitin
sen tiedon et noi on nii kuormittuneita musta
etteivät kestä ees puhua
mitä mä sillä tiedolla teen
et oon aina ja kaikkialla liikaa?
Ku ei se muuta mun käytöstä
opeta olemaan parempi
en mä osaa hallita itteeni
sitä miten toivoton, synkkä ja kuormittava oon
oon nii väsyny tähän koko sirkukseen.
Haluun uneen, rauhaan
ei uus paikka mitään muuta
mulla ei oo voimia selvitä muutosta
eli turhaa työtä kaikille
haluun vaan täältä pois
koko elämästä viimein vapaaksi.
Oon paha ja väärin
hirveä ja itsekäs
ja mun ongelmat on nii paljon muuta
ku mihin mikään apu ikinä yltäis.
Oon ihan yksin
loppujen lopuks oon yksin koko maailmassa
mietin kerta toisensa jälkeen
millainen mun ois pitäny olla et en ois ollut tälla tavalla liikaa
et oisin ehkä saanutkin vaan kertoo
etten kestä enkä jaksa tätä oloa.
Mut kaikki haluu jonku kaunistellun version
jonku joka ei ahdista niitä nii paljoa
kukaan ei halua kuulla toivottomuutta tälläisena
ne tarvii jonku turvan, lohdun, pakopaikan
mut mulla itelläni ei oo mitään
virsiä kodista jonne ollaan matkalla
vaikken osaa ees uskoa.
Haluun vaan unen josta ei tarvii enää pakottautua hereille
haluun unen jonka kuvat ei voi muodostua painajaisista
haluun vaan lopun
jonka jälkeen ei tarvitse enää jaksaa mitään
olla vastuussa, järkevä, aikuinen
käyttäytyä oikein ja yrittää miellyttää
leikkiä kilttiä yli voimien
näytellä kaikkea mitä ei oo
haluun vaan päätöksen kaikelle.
En halua elämää
muka aurinkoisia kevätpäiviä
ku mun itku ei vaan lopu
kaikki on ihan hyvin
vaihtoehtoja vaikka kuinka
mut mitä oikeasti on
kun ei halua olla olemassa?
Millä täällä on oikein on väliä
jos ei pysty hengittämään mukatavallisessa elämässään
jossa asiat pääpiirteittäin on erinomaisesti
ne voi syyttää mua kiittämättömyydestä
siitä et tuhlaan elämäni
mut lopulta
kuka omaa sellaisen oikeuden tuomita muita?
Ja joojoo
lopuks kyse on ymmärtämättömyydestä
siitä et silmät on vaan pidettävä kii
jos täällä aikoo selvitä
millään näillä
millään koko maailmankaikkeudessa
ei lopulta oo mitään väliä.
Se on tää lyhyt ja turha elämä
sen ikävältä vaikuttava päätös
ja viimein
mulla on kaikki hyvin ikuisesti.
Aina tätä samaa kehää
samaa kuolematonta kuolemista
mut kuolema on lohdullisempi kuin mikään mitä mä tiiän
siks kai tää on tätä
niin kauan kuin on yhtään mitään.