Se on vähän kuin
harha-askel
huomaamaton kompastuminen
ja sitten p i m e y s.
Tuntuu pahalta
elän päiviä taas kuolemalle
ulkoilutan koiran
kestän sen keksimät möröt ja ohjaan viereen ymmärtämään
ettei mitään vaaraa ole.
Oloni kans takkuan jossain ihan muualla
ei olekaan muuta kuin hätää
hiljennettyä hengenvaaraa
koska lopulta vain kuollut on totta
halusi todella
eikä sen väliä
kun ei minkään muunkaan.
Mä vaan väsyn
väittämään vastaan
ku tiiän jo ettei mikään enää muutu
joojoo
tulee kevät
ei siihen auta laskea minuutteja
niitä on satojatuhansia liikaa
kuten kaikkea tätä pimeää
syyskuut on olleet luovia
vielä sellaisia
pystyn tämän hetken hengittämään
tämä ei ole
tämä on kuoleman kanssa käytyjä keskusteluja
temestaa ja itkua joka ei lopu.
Kaikki on hyvin
niin mun ympärillä on
koiralla on kaikki hyvin
ja mä tuun kuulluksi
vaikka sekään ei enää muuta tätä
mikään ei muutu
voi taistella tai vain luovuttaa
lopputulos on lopulta sama.
En osaa kuvata mun mielen mustuutta
sitä kuinka paljon pettymyksen tuottaminen sattuu
tiesiksä etten mä tahallani tehny tätä
ollu tää ja täysin mahdoton
näin pohjattoman toivoton?
Et vaikka oon paha
tää ei ollu se minkä itsekkyyttäni valitsin
eikä kuolemakaan oo
mä tiiän et muut yritti ja yrittää auttaa
paljon enemmän kuin koskaan oisin ansainnut
mut tää kaikki on jotain voimakkaampaa
jotain mikä on apuja ja ojennettuja käsiä kauempana
syvemmällä mun sisällä
liian tiukasti kii mun sielussa, olemassaolossa.
Ehkä itkulle ei tuu loppua
koska ristiriita mun ja muiden uskomusten välillä on niin valtava
ja sattuu elämää enemmän
mut silti kuolemaa ei voita mikään
kun ei oo enää niitä
paperinkulmia tai raolleen jätettyjä ovia
voimia pyytää yhtään mitään
toivoa voittoa mahdottomasta
kun vaan tietää et tässä on kaikki
ja mä en kestä olla
et kuolema on ainoa joka voi enää auttaa.
Joo voidaan tehdä ihan kaikki
kuunnella mun turhat itkut ja yrittää välittää
luoda uskoa paremmasta ja saada mut turhautumaan jossitteluun
mut kai tiiät ettei mikään enää muutu?
Ettei ajalla ole väliä
kun millään muullakaan ei
joo oon luuseri joka ei saa itteensä hengiltä
ei sitä tahdo riittävästi
mitä väliä
ei sillä ole mitään väliä uskoinko mä ees ite pystyväni itsemurhaan
ei enää silloin kun oon kuollut.
Kun viimein oon vapaa ja täysin parantunut
kun en voi pudota enää pimeyteen ja kun ainoa tietoisuus on tiedostamattomuus
ne voi maalata sen helvetiks, mun teon ja koko elämän synniks
mut yksikään niistä ei silti varmasti tiedä
ei yhtä varmasti kuin mä sen
et kaikki on yritetty
jokaikinen kivi käännetty
sanottu nii paljon hyvää ja pahaa
jolla millään ei ollutkaan mitään väliä
yksikään niistä ei tiiä kuten mä
et ainoa toivo on kuolema
et ei tuu enää ketään
joka tarttuu kädestä ja sanoo
hei kokeillaan vielä tää
jaksa tän hetken yli ku tää saattais toimii
ei kukaan oo enää nii tyhmä et hokis niitä samoja tyhjiä lauseita
ainoo mitä voidaan toistaa on se et jos se vielä muuttuisikin jos ja jos ja jos
ja kun mä kysyn miten
ei ollutkaan enää mitään.
Ei tää oo kenenkään syytä
apua nyt vaan on olemassa rajallisesti
ja kaikki ei koskaan kuntoudu
ja voidaanhan me palata siihenkin et mun asenne estää mua voimasta paremmin
miten vaan
ku ei millään oo enää tässä vaiheessa mitään väliä.
Nämäki sanat on turhia
mut mä ootan taas köyden kans yötä
ja haluun vielä pysyy varmuudessa ja rohkeudessani
mä tiiän et pelot vyöryy päälle hetkellä millä hyvänsä
enkä pysty hengittämään koska en pysty kuolemaan
vaikka aika on sopiva ja kukaan ei nää ja koira ei ees kerkee tajuta
mut tän hetken mä saan vielä uskoo kuolemaani
siihen et mä pystyn parantamaan itteni
lopettamaan tän kaiken
jolla ei koskaan ollut mitään merkitystä.