kunnes tajusin ettei sanottavaa oo
on tyhjiä sanoja, liikaa kyyneleitä
välinpitämättömyyttä ja kylmyyttä
kyvyttömyyttä ymmärtää
mun niitä ja niiden mua
millään ei oo mitään väliä
ja mikään ei oo yhtä musertavaa.
On elämä
jonka voi suorittaa
opetella tarkemmin odotettuja rooleja
olla hiljaa siitä kuinka paljon joka hetki sattuu
vois tehä niin ja näin
vain sen vuoks et elämä näyttäis muiden silmiin siltä
miltä sen tässä vaiheessa todellakin pitäis jo näyttää.
Mut voi myös jäädä
olla yhtälailla hiljaa mutta hajota silti
lakata pyrkimästä
suorittamista ei voi lopettaa
mut sen voi kuorruttaa kuolemalla
jolloin mikään ei tavallaan oo sietämätöntä
vaikka oikeasti kaikki on.
Mitä järkeä on pyrkiä enää yhtään mihinkään
mitä järkeä on yrittää leikkii mukana
et olot ja elämä muuttuu
sit kun oppii
jos totuudet tietää
ja jopa ymmärtämättömät näkee näytöksen taa
minkä vuoks tätä merkityksettömyyttä enää pyrkii pakoon juoksemaan
kun mikään ei muutu?
On jokseenkin kamalaa
edelleen
tajuta ettei toivoa ole
ettei sitä oo missään vaiheessa ollut
et kaikki ne vuodet kun muut vakuutti
et kyl se vielä helpottaa
tee näin tai noin
ota tää lääke
nii sit
mitään toivoo ei ollu
ne kaikki oli valheita
niiden omaa kuvitelmaa
elämästä joka ei missään kohtaa ollut mulle mahdollista.
Ja mitä useamman synkän vuoden läpi elää
sitä vähemmän toivoo on
aina luulee etteihän tää pimeä voi enää olla pahempaa
mut silti tietää
nykyisyys ei oo lähelläkään pohjaa
eikä mikään menneisyydessäkään oo ollut
se kaikki mitä on eessä
on paljon pahempaa kuin mikään tähän mennessä.
Todennäköisyydet iskee vastaan
mitä tästä elämästä ois enää jäljellä
vaikka nyt tappelisin kaikin voimin toivottomuutta vastaan
en silti usko muuhun kuin häviöön
pahaa oloa on paljon enemmän kuin mussa mitään muuta
uskoo, toivoo tai voimia
ja jos ne kirjas jo vuosia sit
hoitoresistentti
millä ajateltiin et mä tän ite voitan?
Muutan asenteeni
muutun ihmisenä
suoritan suoritan suoritan
lopetan itkemisen ja suoritan
ne ei tajuu mitään
mä voin neuloo muka monimutkaisen ohjeen mukaan
ja itkee toivottomuuttani samalla.
Mä voin tarjota koiralle kaiken ja nähdä sen onnen
ja silti samalla itkee
etten jaksais ees yhden tunnin yli.
Mä voin ja mä teen
mut missään kohtaa mun sietokyky ei parane
mun voimat ei lisäänny
en löydä toivoo ees hetkistä
vaikka järjellä tiiän
kaikki on paremmin kuin hyvin
mä en halua elää.
Mitä sille sit voi
jatkaa tyhjänä suorittamista
pakottautua elämän vaatimuksiin
leikkii sääntöjen mukana ja heittää myös itkut vitseiks
ettei niiden toisten tuntuis nii pahalta
nähä painajaisia joissa yrittää huutaa ilman ääntä
vihata nukkumista ja hereilläoloa
ihan koko elämää.
Tai sit vaan viimein mennä
kuolla ja päästä kaikesta vapaaks.