300.

Tavallaan arki tuntuu taas kaventuvan
sen ei enää pitäisi

elämää pitäisi olla jo paljon enemmän
mukavia tunteita
odotusta ja toiveita

mut päivät onkin vain samaa suorittamista

mitäänsanomatonta tehtävien toistoa

ajatuksia joita ei halua tai jaksa ajatella

muttei myöskään jaksa niitä yrittää paeta.

Sitä laittaa saappaat jalkaansa
ja laahustaa metsän läpi
koira hyppii mättäältä toiselle

sen näköisenä kuin sen mieli olis täynnä onnea ja vapaudenhuumaa 

ja turkki puolestaan mustikanvarpuja ja havunneulasia.

Mä en oikein muista katsoa ympärilleni

mieli on aina täynnä muuta

valmiita väittämiä ja sanoja suurempia pelkoja

hetkeen on mahdotonta pysähtyä

enkä tahdo edes yrittää

sillä tiiän ettei sen kauhun kans voi hengittää.

Sängyllä koira on valinnut paikkansa

se makaa koko painollaan mun rintakehän päällä

kääntää kostean kirsunsa mun poskea vasten

ja huokaisee

jossain luki että sen huokaisun on tarkoitus rauhoittaa

koiran itsensä ja lauman ympärillä

en pyyhi kyyneleitä

yritän vain olla liikkumatta

ethän jätä mua?

Jossain kohtaa se hyppää lattialle

asettuu pedilleen nukkumaan

itkua se ei ymmärrä

tuskinpa mitään muutakaan

lohennahkaa se rakastaa

ja jauhelihaa kaikissa muodoissa

koska silloin kun se haistaa nää

se ottaa varmuuden vuoks yhden nelitassuhypyn

vaikkakaan ei koskaan saa herkkua ennen kuin asettuu

joskus tuntuu et se hyppää ihan vain osoittaakseen

itselleen, mulle, maailmalle et

siinä sitä on, se on siinä, mä haluunhaluunhaluun!

Se on mukana

ihan kiinni

ja vähän kauempana

monesti istuu vieressä ja katselee maailmaa edessään pää vähän kallellaan

on hetkiä kun sillä ei ole kiire mihinkään

pienen koiran pieniä hetkiä

kun se malttaa olla ihan paikallaan ja odottaa.

Kuin minulla olisi sille jotakin

jokin seuraava ohje tai suunta

herkku tai opeteltava asia

se ei tiiä miten tyhjä oon

miten en osaa elää enkä ymmärrä mitään.

Tiiän et sillä on kaikki mitä se tarvitsee

koiran onni tuntuu olevan hyvin pienistä asioista kiinni

eikä edes mun ollut sittenkään mahdoton

kaikkien näiden vuosien jälkeenkään

sen tarpeita täyttää ja tehdä sen elämästä hyvää.

Omastani vain

tavallaanhan kaiken pitäis olla yhtä yksinkertaista

mä voisin osata ottaa koirasta sen saman turvan mitä se musta

mäkin voisin seota onnesta joka kerta kun saankin astua polulta umpimetsään varpujen ja oksien keskelle

mut ei se aivan niin mee.

Nää pelot ei mee mihinkään

oon väsynyt taisteleen loputtomasti itteeni vastaan

ainoina aseina terät ja sanat

joissa näissäkään ei koskaan oo ollut mitään tarkoitusta.

Mistä elämään löydetään se merkitys

mistä sellanen motivaatio löytyy

et ei aina vaan vihaa

uutta aamua ja itteään

elämää ja hukattuja sekunteja?

Pitäis pitäis pitäis

ihmiset yksinkertaistaa vastauksissaan asioita

edelleen päällimmäinen idea tuntuu olevan

et kunhan vaan suorittaa

jatkuvasti tekemistä lisäten

nii kyllä sitten kuntoutuu.

Myös mun on nii helppo upotan siihen kuvitelmaan

kato mä teen tän ja tän

ja ens viikolla tuonkin ja näyttelen ihan täydellisesti tän roolin mukaan

omaa elämääni

valintoja joita muka teen

mut oikeesti en ees välitä.

Mut ei ne pelot siitä väisty

pelot ei pelkää mitään

niitä ei voi nujertaa listalla jonka täyttää

pakkosuorittaa-asioilla

riittävästi kun pakottaa

sitä lakkaa vaan nukkumasta

ja sekään ei koskaan oo johtanut mihinkään suureen oivallukseen

et hei tän vuoks tää kaikki kannattikin läpi kärsiä.

Joten taas mä jään tähän

täysin paikalleni

kuolema kiertää sitä samaa kehää joka kolmannessa ajatuksessa

kuten aina

ja syksyn tullen todennäköisesti

määrä lisääntyy ja joka toinen ajatuskulku päättyy siihen

et jos menisin

miltä kuolema tuntuis

kuinka se pelastais mut tältäkin kaikelta

ja niin edelleen

aina sama vanha harha

mutta yhtä voimakas ja rakas

yhtä täydellinen helpotus

yhtä kaukana kuin aina ennenkin

ja silti sen voima on suurempi kuin minkään muun.

Mitenpä sitä elämää edes vois elää

kun ainoat vuorosanat joita tahdon lausua

ovat kuolemani sanelemia?