Väsyny taisteluun
unet on painajaisia
joissa seuraan sivusta kun rannalle ammuttuja käydään läpi
tiedetään et ihmisjoukossa on vain kolme elävää
mut sit toisina öinä oon enemmän turvassa kuin koskaan
ehkä kuolleena
mut sylissä
en tiiä
mut silti käsitän tän elämän mahdottomuuden
ehkä ne on aina ne hetket
jotka ravistaa unista hereille
kantaa tajunnan luo tietoisuuden totuuksista.
Kaikki on samaa
seisahtunutta vettä
sameaa, kylmää
yksinäistä ja ikävää.
Ja sit ei oo
arki on yhtäaikaa sietämätöntä
tuntuu kuin aikaa ei ees ois
on aamuja ja iltoja
viikkoja toistamassa totuttuja
jatkuva tietoisuus siitä ettei mikään muutu
ja samalla valtava pelko siitä kaikesta
mistä ei voi tai auta pitää kiinni
ja ikävää joka sattuu.
Loputonta hokemista
en opi elämään
ja ei
en tiedä mitä tarkoittaa et osaa elää
mut tiiän ettei tää oo sitä.
Enkä mä jaksa enää ettii syitä, tarkoituksia
tai keinoja elää
mä vaan kuljen näiden päivien, viikkojen läpi
puolet ajasta metsästän pakonomaisesti ratkaisua uskomatta mihinkään
ja toisen puolen rakennan kaiken toivon toivottomuuteen kuolemasta.
Kuten aina ennenkin.