en enää yritä ees setviä
elämän tahtoisin ymmärtää
ja väsyn niin kun en käsitä mitään.
Tuijotan iltaisin tähtiä
yritän hahmottaa mahdottomuuksia
asetella asioita mittasuhteisiin
mut mitä kauemmin ympyrässäni kierrän
sitä vähemmän mitään tajuan.
Nurkassa istuessa painan kädet korville ja sähisen ajatuksille et olkaa ees joskus hiljaa
mut mylly jatkaa jauhamistaan
enkä lopulta osaa itkultani hengittää.
Selitän kämmenet avoinna toivottomuutta
yritän konkretisoida pimeyttä ja väsymystä
vaikka ethän sä nyt käsilläs voi sen paremmin mitään sellaista selittää
johon sanoja ei oo
ja nekin mitä on
ei oo niitä joita kestettäis kuunnella.
Eikä vika oikeasti oo avussa
vika on mun sisällä, mussa
siks kai ainoo mikä tän sirkuksen hiljentää
on itsemurhasuunnitelma.
Ihan sama etten pysty
ku aina mä ajatuksissani pystyn
kuolema on mulle kuin jokin jumala
enkä mä varmaan ikinä lakkaa hämmästelemästä sitä miten sen valkeus ja lopullisuus tempaisee mukaansa.
Mä voin
mä saan
ja mun pitää.
Ja sitten kumautan pään seinään
enhän mä vittu mihinkään pysty
ahdistunut itku ravistelee
kipu rauhoittais mut sit on viikkojen sotkut
ja ensimmäisien päivien laastarihelvetti
ne takertuu rasvakudokseen ku haava on pelkkää verta
vasta kun se väistyy kudosnesteen tieltä
saa laastarit irti ilman sen saman tyhjän lauseen hokemista
kipu on vaan tunne ja mä oon varmaan tunnevammainen
mut sit päivien kuluessa iho haavan ympäriltä ottaa väkisin osumaa
vaatii muutaman viikon ennen kuin se kestää
loputonta umpikujaa
jaksa jaksa jaksa
en saatana enää jaksa.
Hoen tyhjyyteen kuolemaa
kukaan ei voi auttaa
kaikki yritettiin niin moneen kertaan
kun kysyn itkien mitä mun ois pitäny tehdä toisin
millä tavalla erilainen mun ois pitäny olla et tää ois loppunu
ei vastauksia oo mut silti pitäis jatkaa.
On vaan opetettu et kuolema on väärin ja mä pelkään edelleen rajan yli astumista
vaikka miten täällä jatkuvasti käsitän
ohi on kaikki muu paitsi loputon, lohduton pimeä.
Oon yksin vaikken oo
oon yksin sisimmässäni
oon yksin kuolemani kans
eikä kukaan voi auttaa.
Ei oo sellasta apua
joka auttais ymmärtämään miks elää
miks kukaan haluaa täällä kärsiä
ne on kaikki yksilöiden omia vastauksia
jota ei kai näin pakonomaisesti arjessa yleensä edes haeta
mä en vaan pääse mihinkään
huuto ja sekasorto mun mielessä ei rauhoitu eikä taukoa
eikä ihan vähiten sen vuoksi
etten kerta kaikkiaan tajua
miks elämää on
jos se on näin mahdotonta osata elää?
Jos on ylipäätään mahdollista elää väärin
tuntea väärin, olla väärin
kuntoutua väärin
olla kuntoutumatta (selitä ensin mitä kuntoutuminen oikeasti edes on?)
miks tällästa elämää ikinä alettiin elää
pyrittiin kehittymään, käsittämään, saavuttamaan mahdottomia
jos lopulta täällä törmätään vaan kiviseen seinään
missään ei oo pohjimmiltaan mitään järkeä
ja pelkkä tunne ei kanna totuuksien yli.
Oon väsyny
oon väsyny itkemään ja miettimään
oon väsyny olemaan olemassa minuna.