Tiiän ettei vastauksia oo
mä siirrän ja siirrän
osaan nauraa muiden jutuille
olla muka läsnä enemmän kuin poissa
otan temestan ennen pudotusta
ja uppoan sen tuomaan lohtuun
vain pudotakseni pää edellä kivilattiaan
kun vaikutus lakkaa.
Kaikki pakokeinot on väliaikaisia
suurin osa suoraan kiinni siitä paljonko jaksan
paljoonko pystyn itseni pakottamaan
mitään oikeaa lohtua ei oo
pysyvää, varmaa pärjäämistä
kaikki on tätä samaa saatanan epävakaata
joka saa mut vihaamaan itteeni jokaisella solullani
ja muut vihaamaan mua
no ku oon nyt vaan mitä oon.
Oksettava, paha ja hirviö
jossain kohtaa kysyn yksin et onko pakko haukkua ihan koko ajan
onko pakko syyttää ja satuttaa
mut kun ei niitä muitakaan ratkaisuja oo
ja eihän tää mieli ikinä hiljene.
Oon väsyny olemassaoloon
väsyny tsemppaamaan itteni sängystä ylös
väsyny leikkimään, väsyny vaikuttamaan siltä et kuuntelen tai et mua kiinnostaa
väsyny esittämään koko saatanan elämää vain sen vuoks et muista ei tuntuis pahalta
ettei niiden tarvis vihata kaikkea mussa
ja samaa aikaa uupumukseni kans ymmärrän
ettei vihaa pysty välttämään
ihan niin kuin pahuudesta ei voi parantua.
Mä en pysty tähän enää
tää umpisolmu kietoo nii lujasti otteeseensa
etten saa henkeä
en jaksa enää taistella vastaan
en jaksa enää suorittaa.
Anna anteeks.