voisinko laittaa viestiä, soittaa
auta mua
mut pyörremyrsky mun päässä tietää et kukaan ei jaksa
nielen temestan liian monentena päivänä peräkkäin
(myönnä et niitä lasketaan)
ja silittelen haavojen kokoisiksi askarrellut laastarit niihin kohtiin
joissa pitäisi olla ihoa
mutta on verta ja rasvakudosta
jotain liian paljasta.
Kiltisti heitän roskiin ne
palaset käsistä, jaloista
veriset paperit, käytetyt terät
ja kaikki sotketut laastarit
jotka ei suojele mua eikä mun vaatteita
kaikelta siltä lialta
joka pakenee musta
auki revityistä haavoista.
Mä puhun kuolemaa ja kuolemalle
ja ainoo totuus joka mulle itkusta jää on se
et aikuinen ihminen saa halutessaan tappaa ittensä
eli ne toivoo
nää kaikki toivoo vaan et tää pelleily viimein päättyis
et viimein kantaisin vastuun
ja kuolisin.
Ja illalla mä pelkään
kasaan kaikki muistopehmoeläimet vierelle
pitää hengittää
mut jos maksimit rauhoittavia ei rauhoita
ja kehon leikkaamisessa on arkisia rajoja joita on liian väsynyt ylittämään
miten sitten hengitetään?
Siinä se käy mielessä
et jos sais tän itkee tällaisenaan
mut silti tietää joka sekunti
et oma on elämä
omat valinnat
eikä kukaan oo koskaan voinut mua auttaa.
Ja kun ne toivoo vain et mä lopun
päästään vihdoin tästä valittamisesta
turhasta tappelusta
mä kuulen sen lauseiden väliin jäävistä huokauksista
nään sen katseista
vaikka katson itse yhä useammin sivuun.
Kukaan ei voi auttaa
ja mä en tiiä onko tässä maailmassa olemassa yhtään tätä pelottavampaa totuutta.