Mä tiiän et pitäis miettiä muuta
tehdä edes jotakin
paeta ajatuksiaan
sekoittaa itku suorittamiseen.
Mä tiiän
mut silti annan periks
taivun pahan olon alle
annan olla
luen leipäreseptin puoliksi läpi
ja vain ymmärtääkseni ettenhän mä tätä jaksa tehdä.
En jaksa mitään
en jaksa vaikka huudettais
en jaksa vaikka rangaistais
mä en vaan jaksa.
Joten vajoan nurkkaan
jääkarhupehmolelu sylissä painaudun kyynelten luo
ja annan olla.
Itken sitä miten jotakuta tuolla rakastetaan
vaikka ne on tehneet niin paljon väärin
niiden vanhemmat rakastaa silti
mä kasaan syyllisyyslistoja mielessäni
mut kaikki törmää yhtä epätoivoiseen ja epäuskoiseen hämmennykseen
mitä tein väärin
missä kohdassa muutuin vääräksi
pahaksi
näin arvottomaksi?
Tein väärin
teen saatanasti väärin edelleen
mutta en ymmärrä tästä mitään
tiiän mitä ne odottaa mun olevan
jotta johonkin kuvioon sopisin
mut mä en enää tiedä miten tätä todellisuutta vastaan taistelisin
kun mun toivottomuus tajuaa jo
ei tämä muutu
mä en ikinä muutu rakkauden arvoiseksi.
Et se mikä mun teoissa oli eniten väärin
olikin vain se yksinkertaisin
että olen olemassa.
Tukehdun tähän
tapan temestalla kyyneleet vaikka ihan hyvin tiiän
etten ansaitse mitään muuta kuin pahempaa
avaan vanhat kuvat
ne verellä sotketut
ja rauhoitan hengityksen kertomalla itselleni jotain sairaampaa
haaveilen kuorivani ihon jalasta
sitä kipukerrosta pitkin ympäri asti
tai edes puolet pohkeesta
tuuditan itteni hämärän huoneen nurkkaan
kaikki annetaan anteeksi lopulta
kipu on tehokkain rangaistusmenetelmä
näkymättömyysviitan heittäminen mun harteille vielä jollain tavoin kamalampi
mut siitä mä en oo vastuussa
et missä oloissa, sanoissa tai teoissa
oon toisille olemassa ja missä en
voin vain arvailla
yrittää laskea ja rangaista pahuutta sisältäni siedettävämmäksi
joka tapauksessa lopputulos on sattumaa.
En tiiä ketä pelkään eniten
kun laittaa silmät kii
maailma keinuu irti rattailtaan
ja kun silmät avaa
takertuu kaikkeen mitättömään
ettei vain tarvitsisi tiedostaa
kuka suunnitteli sälekaihdinten narujen kulkusuunnan
ja muuta aivan yhtä hyödytöntä.
Mut pelkään mä
pelkään vaikken sanoja löydäkään
kuolemaa tietysti yhtä aikaa rakastan
jalat jaksaa kävellä vain kun on selvä suunta
kun täytyy tarkistaa
mut ei se oo se joka mut tähän tilaan ajaa
on se mukana
kaikki nämä on
mut silti se jokin
sanoittamaton pysyy piilossa
en tiedä pälyileekö se jossain noiden nurkkien, ovien, kulmien takana
onko se kuitenkin jossain mihin en aivan näe
vai onko sille edes olemassaolon muotoa
onko pelon juuri vain ovelasti toteutettu hologrammi
joka katoaa aina katseen siihen osuessa?