Kesään heräävä koivu on ei minkään värinen
pihan nurmikko tuntuu jalkojen alla ei miltään
hiukset suuhun sotkeva tuuli on tunnistettavissa
mutta ei millään tavoin elettävissä
ymmärrettävissä elämän ehtona, miksi elää-listan plussakohdissa
(älä narraa, ei sellaista listausta tehdä enää
kun kaikki plussat on kuoleman puolella)
kaikki värittyy saman harmaan sumun alle
tulevaisuus on yhtä kuin ei mitään
ja tämä hetki kokonaisuudessa sietämätön.
Minä olen elossa elämättä
enkä osaa enää paeta merkityksettömyyden painoa
millään ei oo mitään väliä
kun kaikki tuntuu aina tältä - ei miltään.
Ja aina uudestaan mä kelaan ne suunnitelmat kuolemalle
kiusaan itteeni ihan turhaan koska tiiän ettei laskelmista puutu askeltakaan
pitää vaan ottaa ne askeleet
ja sen saman tiedon alla mä lamaannun
pakenen nurkkiin ja nojaan pohjattoman uupumuksen vallassa sohvien selkänojiin
vaikka tiiän ettei mikään muu pelasta, auta tai ees lievitä tätä.
Mut jatkan samaa kelaa pääni sisällä
läpi alkukesän harmaaksi taittuneen vihreyden
läpi kaikkien katoavien minuuttien
kun kuoleman miettimiseen uppoaminen on ainoa joka rauhoittaa itkua.
Sitä päättymätöntä
kuristavaa, ei lohdullista itkua
jota en osaa asetella minkäänlaisiin rajoihin.
En jaksa tätä oloa ja väsymystä
en jaksa olla hereillä enkä uskalla nukkua
on niin paha olo
aivan liian paha olo.