En todella tiedä
mitä elämältä olis kuulunut odottaa
mihin uskoa, minkä vuoksi kestää enemmän
en tunne kuin kaikuja sieltä täältä
irtipäästämisen enteitä
seison sivullisena roolituksen aikana
puhun paljon
aivan liikaa
mutta en silti mitään.
En todellakaan tiedä elämästä mitään
mun sisällä palaa ikävä ikiliekillä
se repii sielusta verisiä kaistaleita tulensa pitimiksi
ne saa vain sen liekin räiskymään
noki mustaa näkymää
elämä kieppuu vieressä
virtana valtimoiden kohinassa
eikä se osaa hokea muuta kuin pysy hengissä
mut totuus säilyy rinnalla muuttumattomana
eikä pahuus väisty hetkeksikään.
On kamalan kylmä
yksin on kylmä
se kylmyys on sydämessä
ajatuskehissä, epätoivon väsyneissä harha-askeleissa
kellon viisareiden loputtomassa juoksussa
kylmyys on tietoisuutta kaiken rajallisuudesta.
Enempää ei anneta
vähäkin on jo ohi
ja mä mietin et jos se kuitenkin on kuolema
kaiken tän vastaus ja ratkaisu
se vuosia vastaanhuudettu totuus
jos se onkin
jotain hyvin yksinkertaista
enemmän lempeäksi tarkoitettua
vähemmän vihaa sisältävää
jos se onkin vain jotain helppoa.
Että voiko siitä päästää
siitä toivosta jonka epätoivo kuitenkin aina määrittelee
voiko niistä päästää
turhista lupauksista ja pilvilinnoista ja elämäleikeistä
ja aivan kaikista taakoista
voiko niistä päästää jo irti?
Ottaa kaksi askelta taaksepäin
toivottaa hyvää matkaa sinne jonnekin
jollekin muulle
jonka luo ne menee
loput loppuun kulutetut toivot ja muut kärsimyksen aiheuttajat
kai niilläkin määränsä tässä kaikkeudessa on
ennalta lasketut todennäköisyydet
epäonnisille ja onnekkaammille
miten vain
jos minä viimein uskaltaisinkin irrottaa otteeni
ja jäisin siihen
kylmään, kylmempään
silti lopulta kaikista lämpimimpään syliin nukkumaan
ikiunta ikiajoiksi vapaana kaikista näistä
vastuista ja taakoista
jos kävisikin vain siihen
enkä jatkaisi enää
uskomista valheisiin?