Kaikki on muka okei
ollut jo viikkoja, kuukausia
kaikki pysyy muka okei
kunhan mikään eikä kukaan astu rutiinien väliin
tarvittavat pitelee yhtä puolta
terät toista
jossain välissä on itku ja loputon lohdun metsästys
väkisinkin torni horjuu välillä
mut se ei enää kaadu
jokaisesta sanotusta sanasta
oli ne isketty tarkoituksella
tai peiteltiin niitä jälkikäteen ajattelemattomuudella.
Silti on kohtia
joissa voittaja on joku muu
ja mä makaan vilttien alla pimeässä
käperryn suojelusenkelin sanoihin
juttelen kuoleman kans
oon reunalla
ja reunasta kii pitäminen on ainoa joka aidosti lohduttaa.
Oon koko ajan huojumassa tässä
en elossa en kuollutkaan
mitään suuntaa olemassaololle ei enää oo
tiiän ettei mun voimat riitä
nättejä lauseita voi puhua sieltä jostain
et miten pienin askelin edetessä lopputulos on parempi
ne ei uskalla kuunnella ku kerron
kaikista niistä kerroista, kaikista elämän yrityksistä
joista jokainen päättyy samalle pohjalle
huolimatta uskon, toivon, tsemppaamisen määrästä
saman väsymyksen vankilaan
ilman uusia vastauksia
parempia, toimivampia ratkaisuja.
Usein musta tuntuu
et kun puhutaan väsymyksestä
ei puhuta samasta asiasta
me muka keskustellaan vastaamalla toisille
mut oikeesti ne ei tiiä yhtään
mitä selitän.
Tätä tunnetta puolustaa sekin
et kaikki lääkkeettömät ahdistuksenhallintakeinot on tekemistä
mä en kaipaa mitään muuta ku lohtua siinä kohtaa
ku oon yrittäny paeta oloani, ajatuksiani, elämääni
siihen saakka etten enää jaksa
mut ei
sit on hyvä alkaa luettelemaan
miten pitäis mennä ulos
pelata vaikka lautapeliä
lukea edes mainoksia
ja mä katon kyynelten läpi sitä jotakin
ja pohdin koko tilanteen järjettömyyttä.
Mä tarvisin apua väsymykseen, joka kietoutuu edetessään pahaksi oloksi, ahdistukseksi, toivottomuudeksi
mut ainut lääke joka ehdotuksista on enää jäljellä
on se et pitää suorittaa.
Enhän mä mitään muuta tässä itke ku sitä etten jaksa enää!
En tehdä mitään
en olla olemassa
en ajatella
en tuntea
enkä jaksa enää yrittää paeta
kun se on niin monta kertaa jo osoitettu turhaksi
jossain kohdassa paha vyöryy päälle
se ei vain jätä vaihtoehtoja.
Mut eihän tää koskaan
ollut oikeaa masennusta
siks tähän ei kai auttanutkaan sen enempää lepääminen kuin väkisin suorittaminenkaan
tää tieto ei varsinaisesti lohduta
mikään muu kuin kuolema ei oikeasti lohduta
on tosi mustaa.
Vaikka kaikki on ihan okei
kaikki on silti mustaa
mun ihan okei ei oo olla opiskelukunnossa
mun ihan okei on se etten itke ku ehkä neljänä iltana viikossa
mun ihan okei on se et haavoja on auki vaan kolme kerrallaan
ja se et suurimmaks osaks selviydyn arjen pakollisista jutuista
mun ihan okei ei oo se
et uskoisin asioiden järjestyvän
mun ihan okei on se et vaikka pelkään koko ajan
pystyn ajattelemaan muutakin kuin kuolemaa.
Ja silti ajattelen kuolemaa, kuolemista, kuolinhetkeä, itsemurhasuunnitelmaa
tätä samaa kokonaisuutta joka ikinen päivä.