Kun mä kuljen kuoleman ja pelon välissä
kapealla, rotkoon viettävällä polulla
ja olkapäillä kuiskivat nuo ilmiselviksi osumiksi tarkoitetut miekaniskut
tiiän että tippumiseen riittää melko mitätön horjahdus.
Ja siihen tietoon mä nojaan
varsinkin niissä kohdissa
kun oon juossut tuttuja petoja pakoon nii etten tahtois jaksaa edetä enää askeltakaan
mä tiedostan tässä keskiössä
ettei vahingolle tarvi paljoa valoa näyttää
kun leimahdus muuttuu ilmiliekeiksi.
Se kai on lopulta tässä pimeydessä suurin lohtu
mentiin rajan yli ja rotkon pohjalle äärimmäisessä tietoisuudessa tehdyssä päätöksessä
tai puolihuomaamatta sekavan viikon sotkuisesta taitekohdasta
joka tapauksessa loppu on loppu
ja kuoleman puolella lopullisuuden merkitys tän elämän mittana
on toista luokkaa kuin tässä hetkessä.
Tavallaan siis mitä tahansa täällä tulee vastaan
millä tahansa aseilla toiset mut ansaan ajaa
ja mikä tahansa tän kaiken taustalla se nimenomainen syy onkaan
kuolema on kuolema
ja se on ihan tässä vieressä koko ajan.
Yhtenä vaihtoehtona
yhtenä tarkoituksellisena harha-askeleena
yhtenä vähän liian lujalla voimalla isketyllä vastalauseella
se pitää toista puolta mun selustasta
kun käännän kasvoni sun vihalle
jotta voisit viimein sylkee mua kohti.
Sitä usein unohtaa
ehkä syvimmässä pelkoon uupumisessaan pyrkiikin unohtamaan
sen et se on tässä
ihan joka ehti
parhaimpana, turvallisimpana ja lopullisimpana ratkaisuna.
Se on tässä silloinkin
kun sanat on vaan sanoja
ja kuolemanhalua ei oo olemassa ellei ole jo kuollut
se on tässä kaikissa niissä hetkissä
joissa verovaroin yritetään vakuuttaa todennäköisesti enemmän itsensä puhujana kuin mut kuuntelijana siitä et toivoo on
se on tässä aina
se on mun
ja mä oon sen
ja parasta mitä tiiän
on se et koska tahansa
koska tahansa mä oon valmis
päätöksellä tai ilman
tahallani tai vahingossa
mä oon vapaa astuttuani yhden askeleen kuoleman puolelle.