yritän käsittää lumen valaisemalla hiekkatiellä
ja yöllä sängyssä peiton alla
aamupäivän turhien keskustelujen sivussa
yritän käsittää
lukea ja ymmärtää
mutta hetkeäkään en hyväksy.
Yhtäkkiä kaikilla ympärillä olevilla on selkeä vastaus
aina sä oot ollut
toi sitä on
ja ne ois voineet sanoa sen ääneenkin
ihan vaikka alusta alkaen
epävakaata roskaa
mä nään niiden katseista
mut en vain käsitä
mitä tällä voitettiin?
Mihin lopputulokseen pyrittiin
miksi ylipäätään piti lähteä leikkimään niin vakavilla asioilla?
Sä et usko
mut mä tiiän
on vissi ero siinä
johtuuko sun masennus persoonallisuushäiriöstä
vai onko masennus itsessään masennusta
syvälle syöksevää tukehtumista
epätoivon mukana uppoamista.
Ja ne eivät ajatelleet
(kenties koskaan mitään?)
että sillä nyt olisi väliä
miksi siis nyt
miksi siis nyt edes peilata
kaikkea olemassaolooni liittyvää epävakauden kautta
jos sillä ei ollut väliä viime syksynä
tai kolmen talven takaisena tammikuun yönä?
Miksi siis nyt
diagnoosin takaisinasettamisen pitäisi olla voitto
kenellekään muulle
kuin niille jotka koko ajan tiesivät
mutta eivät viitsineet sitä ääneen sanoa?
Ja jokaikinen mun ajatus onkin enää vain
epävakautta
epävakautta siellä
epävakautta täällä
ja mä revin suurempia ihokaistaleita
uusia haavoja
haluan vain syvemmälle
sen pahuuden
viallisen persoonani luo
en enää tullakseni kuulluksi tai ymmärretyksi
vain tuhotakseni tämän inhottavan mielen ja turhan kehon.
Ja mä luen
vähän vielä lisää
silloinkin puolenyön jäljestä
kun olisi aika antautua painajaisilleen
mä luen
ja yritän asetella itseäni tähän muottiin
tämän diagnoosin oksettavuuteen
yritän käsittää
minuuteni
kaiken huutoni merkityksettömyyden
sen
etten enää koskaan ole minä
vaan jokin
epävakaa
jonka mielipiteet eivät voi olla aitoja
sillä kaikki olemassaolo perustuu vikaan persoonassa.
Koska ensimmäisen kerran
diagnoosi asetettiin kuusi vuotta sitten
muka poistettiin neljä vuotta sitten
ja viisaat kertovat että viiden vuoden sisällä diagnoosin tekemisestä helpottaa
ei helpottanut
ei ole koskaan helpottaakseen
on loppuelämän tuomio
painettuna polttomerkkinä ihoon.
Ja kyllä
voin hyväksyä sen
nostaa kädet ylös tiedostaen että taistelut tuulimyllyjä vastaan tuhoavat enemmän kuin terät ja sakset käsissäni
hyväksyn diagnoosin
mutta en millään ympärillä olleiden toimintaa
naurettavaa naiiviutta ja pelkuruutta
kenellä tahansa olisi näinä vuosina ollut mahdollisuus sanoa
sä oot epävakaa
kenenkään ei ois tarvinnut lähteä rakentelemaan valhetta siitä etten ois
vain jotta voittais mun luottamuksen
tai sais mut uskomaan johonkin sellaiseen toivoon
jota ei oikeasti edes ole.
Nyt luen tekstejä
taivutan tulevaisuuttani kehien sisälle
epävakaus selitetään tahtotaisteluna
valintana
jonakin, jonka voi hallita kun riittävästi opettelee.
Mä luen uudestaan ja uudestaan
samaa tekstiä joka yrittää saada uskomaan
kaiken olevan juuri yhtä yksinkertaistettua.
Enkä mä väitä
totta kai ensimmäisetkin ongelmat johtuivat vain itsekurin puutteesta
aivan kuin jokainen tämän hetkisistäkin
jos vain ottaisin itseäni niskasta kiinni
opiskelisin ammatin ja maksaisin verot
eihän mun tarvitsisi edes tuntea syyllisyyttä olemassaolostani
paitsi että
ei kenenkään mieli taivu huijaamalla, pakottamalla ja valehtelemalla siihen johonkin hyväksyttyyn rooliin
mutta tietysti
onhan sellaista totuutta paljon mukavampi sokeana palvoa
kuin myöntää
että toivottomuus on toivottomuutta
vaikka miten monta hengitysharjoitusta läpi suorittaisi.
Koska sellaiseen toivottomuuteen
pohjalle saakka kiskovaan merkitysettömyyteen
ei ole lääkitystä
ei terapialeikkiä
eikä elämänsuunnitelmaa
jossain kohtaa
mä tiedän et jokainen joka antaa ajatukselle vallan
joutuu myöntämään nykyisyyden järjettömyyden
mut tietysti sitä voi paeta
niin kauan kun onnistuu muiden suita sulkemaan
niin kauan kuin pysyy pakomatkalla
aivan varmasti
vain taivas on rajana.
Se on eri asia
onko se yhtään sen järkevämpää tavoiteltavaa
kuin vähän suuremman palan nirhaaminen irti itsestään
mutta normithan tämän elämän säännöt määrittelee
ei niinkään todelliset totuudet.