Edelleen vuosien jälkeen viiltelyn voima yllättää
kuinka nopeasti kipu hiljentää päänsisäisen kaaoksen
on kuin ainoatakaan ongelmaa ei olisi olemassa
sen puolen tunnin aikana
kylppärin lattialla
kun ollaan vaan mä
sekalainen soittolista vihaa ja surua
ja ehdottomasti niitä kehtolauluja
on melkein kuin voisi olla ajattomassa tilassa
paikassa jonne tietoisuus ei laske ainoatakaan kuvitelmaa ratkaisuista tai umpikujista.
Terän ja saksien kanssa olen omassa todellisuudessani täysin turvassa
sen hetken jossa ensin matkustan kivulla pois
ja haavan avautuessa kuulen napseen
ihosta kuuluu ääni
ja välillä tuntuu et yhtä aikaa sen napsumisen kans
mun mieli sammuttaa itse itsensä.
Sitä vaipuu kuin uneen
välillä vähän palaa raivoamaan itselleen
että kipu ei ole syy lopettaa
jossain kohtaa vain tajuaa
täällä on hiljaista
mun mieli ei huuda
vaella sekopäisenä laidasta laitaan löytämättä selitystä tai syytä elää
viimein on pakko lopettaa
ettei kukaan ehdi repiä turvapaikan suojaa rikki
mutta osa rauhasta säilyy vielä haavaa sitoessakin.
Ja kummasti kaiken jälkeen
tiskaaminen ei tunnukaan raskaalta
jaksaa tehdä vähän sivustakin
niitä mitä ei ois aivan pakko juuri nyt jaksaa.
Aika vie taian
mutta ratkaisu odottaa taas samassa kaapissa
pyyhe, laastarit, sakset, terät
kaikki valmiina
ja sekös sekoittaa
kun tahtoisi vain enemmän
paremmin
lisää
koko ajan ja jatkuvasti.
Ja mitä vähemmän näihin päiviin löytyy enää syitä kestää
siirtää ajatusta
ottaa temestaa ja toivoa et joku niinkin yksinkertainen oloa helpottais
sitä voimakkaammin tahto satuttaa lujemmin mielessä huutaa.
Sitähän ne kertoo
ettei se ole mikään ratkaisu
ei pysyvä apu
tajuamatta ja suostumatta ymmärtämään
että viiltely on ainoa toimiva keino tässä kohdassa
tässä pimeydessä
toivottomassa väsymyksessä
ja että pysyvän avun etsiminen on utopista ja täysin typerää
näin monen vuoden epätoivon jälkeen.